Internet-Cafe, sijaisopettajuus, Chili ja CapCapeCoast

Internet cafesta tuli lempipaikkani tänään (keskiviikko, 29.1). Tai aikaisemminkin, mutta varsinkin tänään. Kun pääsin Internet-cafeen, Barjerie of Internet Cafe. Tai joku niistä kahviloista. Sain kilttinä aina tulla kahvittelemaan internetiä halvalla (no mielestäni ainakin!). 

Tänään tulin tänään tuttuun paikkaan ja soitin sitten facetimellä vanhempieni kanssa. Se oli niin mukavaa olla yhteydessä jonkun tutun kanssa viitoillen. Aivan mulle sama vaikka yhteys olis pätkinyt. Tällä hetkellä en välittänyt ollenkaan vaikka yleensä mä ennemmin raivosin niille yhteydenpätkimisille. Myönnän, että tällä viikolla on ollut hieman vaikea paikka itselleni, tuli yhtäkkiä koti-ikävää, näin jopa outoja unia, joissa olin ikionnellinen, kun saavuin (aina jokaisissa unissa eritavoin) vihdoinkin Suomeen tai olinkin jo Suomessa. Herättyäni tajusin masentuneena, ettei ollutkaan totta. Tämä ilmeni vasta tällä viikolla, lienen hieman ”stressaantunut” toisessa maassa- yleinen merkki ”väliaikaisella maahanmuuttajalla”. Perusmatkustelijan ”kulttuurisokki”- prosessi on menossa minulla, selvästikin. Ja ehkä hieman johtuukin, että ainoa viittomakieltä hallitseva lähtee tällä viikolla takaisin kotiin. Vaikkakin muut vapaaehtoiset ovatkin ihania, mutta pakko myöntää, että joskus liikaa puhuvaa ympäristö ahdistaa.. (no te varmaan ymmärrättekin). Kaiken lisäksi opetustyö alkaa hieman ottaa liikaa. Kun materiaaleja on useimmiten tehtävä itse ja keksittävä jokaiselle päivälle jotain uutta (enkä pysty aina aloittamaan uuden kokonaisen tai siis pitkätkön aihealueen, jospa uusi sijainen tulee jo parissa päivässä…). Sekä lapset ovat tosi pieniä tai siis eivät ole tosi pieniä, etteivät osaisi itse hoitaa asiat, mutta he tarvitsevat runsaasti liikuntaa ja lyhyitä päiviä. Pienten tilojen (oppilaita lisääntyy ja lisääntyy hurjaa vauhtia) ja kouluauton vuoksi ei pystytä tekemään jokaisille lapsille omia tarpeita noudattaen. (eii, siis opettajien työtä helpottaen- sillä kaikkia voi aina improvisoida jollakin tavalla :) Kuvaamataitotunti on ihan kuin omassakin asunnossa, että yksikin työ saa koko luokkahuoneen sotkuiseksi, niitä pitää järjestää pois seuraavaa oppituntia varten, ihan kuin kotonanikin. Jos en järjestäkään askartelukampeita pois niin en voikaan kokata! ääh. Mutta kun mietin nyt tässä, enköhän tässä ole oppinut hirveän paljon kärsivällisyyttä ja joustavuutta. Ettei kaikki voi sujua aina haluamallani tavalla. :)

Mutta olen jopa alkanut miettiä, mitäkö teen, jos uusi sijainen löytyy… Kuljeskelenko ympäri taloa… Se ajatus pelottaakin jo. Sekä, tuntuu, että nyt oppilaat ovat minun omat. Enkä hirveän ilahdu ajatuksestakaan, että pitäisi luopua heitä ja perehdyttää toista opettajaa, vaikka tiedänkin, etten ole edes kelpoinen opettaja, kun en osaa edes lasten kieltä!

No, en tietenkään kuljeskele ympäri taloa tyhjin käsin. Tekemistä on vaikkakin. Askartelemista riittää, ainakin Marian ja minun mukaan! :D

Ruokaa jälleen

Kahta sormeani kirvelee ja polttaa vielä edelleen, vaikka onkin jo yö! Leikkasin chilit. Ja etusormia ja vakkia ( :) ) polttelee. Ohh. Joo tänään oli eka kokkaukseni. Chili tuli liikaa, mutta menetteli. :) Vedenjuonnista on tullut myös minulle työ ja se on työlästä myös toisesta syystä! Minun pitää kokoajan muistaa ” JUO JUO!” ja juoma on tehty muovipussista, joka kaatuilee koko ajan ärsyttävän helposti ja ärsyttävän vääriin paikkoihin… Monesti tapahtui niin, että se kastutti ”tärkeät paperit”. ”O…ONKO PAKKO”. Se ”kohtaus” oli saattanutkin minut monesti melko räjähdyspisteeseen. Onneksi ”työpöytäni” luokassani on selinpäin oppilaisiin, niin usein vältyin näyttämästä lähes ollenkaan raivokohtaukseni lapsille, Aiheesta: Vesi.

Toisaalta vedenjuonti on yllättävän hyvänmakuista täällä, vaikka melkein vihasin Suomessa vedenjuontia, syypäisyys menee kyllä Jyväskylälle.

Cape Coast (Capcapecoast… hehehe) on sellainen paikka 150km Accrasta, 3-3,5h trotrolla matkustaen. Aika tiivis ja mukava kaupunki, mutta olimme kaikki shokissa, tai siis melkein shokissa, miten likaista siellä on. Roskiksia on kaikkialla ja mustaa nestettä valuavaa roskiksilla täyteistä ojista on useisissa paikoissa rannoilla ja meri huuhteleekin sitä, ei niin kaunis näky. Rannalla on myös paljon roskiksia. Ihan kuin ne olisivat koristeita. Paikka on hieman ”turistisempi” kuin Busua, jossa on ravintoloita turisteja varten, ruokalistassa näkyy jo, mutta mä tavallaan tykkäsin paikasta. Paljon ”paikallisen” tunnelmia ja kulttuuria näkyi, vaikka turisteja olisikin enemmän kuin Busuassa.

Nimittäin esimerkiksi rannalla törmäsimme tuoreiden vastakatsastettujen kalojen ostojen perässä ihmiset olivat seisonneet kalakasojen vierellä ja puhdistaneet välein itsekseen (joskus lapset) hiekalla kalat ”puhtaaksi”. Ensin olin ihmetellyt, eikö hiekka ole hieman likaista. Mutta se johtuneekin Suomen kulttuurista, jossa ajatellaan ”hiekka on pahasta”. Tapasin ensimmäisen kertaa ”Jellyn”, MEDUUSAN. Ensin luulin niitä joksikin nesteellä täytettyjä muovipusseja, mutta ei ei. Meduusoja ne oli. Suuni loksahti auki, kirjaimellisesti. Napsin kuviakin, josta pienet lapset nauroivat, kun yrittivät selittää ja näyttää, mitä tuo hyytelö oli. Seuraava oli sokki. Possuja, siis sikoja. Rannalla etsiskelemässä ruokia. Suomen tavallisimpia eläin, mutta sian näkeminen täällä tuntuu NIIN eksoottiselta. Napsin jopa niistä kuvia. Possuja Rannalla, jossa meri kauniisti murtuu hiekan päältä…

Afro tansseja esiteltiin yhdessä ravintolassa, jossa oltiin syömässä ja nauttinut lopun iltaamme. Afro-tanssit oli hienosti tanssittu. Eivät ole edes ammattimaisen näköisiä, vaan ne olivat ikään kuin omaa verta. Askel-kuviot eivät edes näyttänyt yhdellä naisella muistikuviossa, mutta silti tanssii häpeämättä. Ei edes kuvio olisi ollut tärkeä vaan niistä nauttiminen ja tunnelman vieminen yleisölle.

Huomenna uusi mahdollinen sijainen tulee haastattelulle… Todennäköisestikin.

Katsotaan nyt huomenna, sillä huominen on vasta huomenna.

<3 Bloggaamisiin

Uutinen...

Viime viikolla en yksinkertaisesti jaksanut bloggata ollenkaan, kun oli liian tekemistä päivisin. Maanantaina olin vielä rauhallinen (siis melkein) vilkkaiden lasten parissa. Ajattelin vaan, että opettaja osaa hommansa. Mä vain istuskelin takana seuraillen lasten ja opettajan vuorovaikutusta, että opettaja mukautuu suomalaisen instituution periaatteisiin. :) Tiistai-aamulla huomasin vähän ennen yhdeksää, ettei luokan opettaja ole tullut paikalle. Mä yritin etsiä äkkiä jotain tekemistä aamuavaukselle. Viitoin sittenkin yhden sadun ”Taikapuuro”. Ihana tarina. Opettaja meni tuon aamun uutisen jälkeen äitiyslomalle. :) Mutta se tietää minulle hieman paniikkia. Tiesin heti kenenkään sanomatta, että mä tulen opettamaan tässä luokassa. Kuinkakohan mä pärjään… Ensimmäinen päivä oli itselleni ihan katasforia. Meinasin luovuttaa ja lähteä häipymään. Kärsivällisesti saatoin loppuun ja hymyilin lapsille lähtiessään. Mielessäni kiroilin, miten pärjäsin. En osannut yhtään saada lapsia kontrolliin. Luulen, että suurinosin syy on kuitenkin kielitaidostani ja ”kiltteydestäni”. Samana iltapäivänä huusin muille ”Apua!”, onneksi heti seuraavana aamuna Virve ilmestyi apuuni. Hänestä tuli ikäänkuin apuopettaja, joka on loistava! Heti tunti tuntui sujuvan, no ei ihan heti, mutta innovaatioita tulee paremmin ilmiin. Voisin laskea hyvin, että kaksi tai sitten kolme valkoisia aikuisia (tai siis suomalaisia) vastaan yksi ghanalaista opettajaa. Tällä opettajalla on hyvä auktoriteetti luokassa (hyvällä tavalla!). Sen jälkeen me vedettiin ”kunniakkaasti” oppitunnit viikon loppuun asti. Viikko oli ollut meille niin uuvuttavaa, että Busuaan matkustaminen tuntui helvetin ihanalta! Koko viikko täyttä lapsia ja kieltä, jota emme hirveästi ymmärrä tai edes tuota. Oltiin kummiskin muutamista ratkaisuista Niin TYYTYVÄINEN ja YLPEÄ, mutta joistakin pidetyt tunnit voisimme kyllä unohtaa syvään musta-aukkoon.

Käytän nykyään opetuksessa siis ghanalaista viittomakieltä mutta sisältäen PALJON improvisointia visuaalisia ilmaisuja ja kiertokääntäen muilla tavoilla.

Olen huomannut, että se on niin ghanamaista, että sanotaan asiat suoraan. Se on niin suomalaista, että sanoo asiat aina kiertotavoin eikä itse asiaan. Ghanalaisessa viittomakielessä ei ole varmaan paljon tieteellisiä termejä tai ihan tavallisia sanoja myös, jotka liittyvät sairauksiin tai vähän vähemmän käytettyjä sanoja. Sillä juttelin yhden opettajan kanssa oppimishäiriöstä, sellaista termiä ei tunneta täällä, kuin vaan sanotaan ”olla vaikeuksia oppia”, eikä ”ongelmia oppimisen kanssa”. Sen johtuen tulee mieleen, suorasanaisuudesta, Suomessa tai siis monissakin maissa hävetään, jos sanotaan vähänkin ”ongelmallista”, se on jo suurta. Ghanassa ei ole näin vakavaa, jos ilmaistaan mielipiteitä, kuten ”oot vähän iso”, sille tulee vain nauraa. No en oikeesti tiedä mitä muualla Ghanassa ollaan tapana, mutta Hog:ssä on ainakin avoimia, siitä olin aluksi kauhuissani, mutta nyt mä jollakin omalla tavalla arvostan. Asiat saavat olla joskus yksinkertaista. 

Busua, Pusua, Busua!

Annoimme Busualle uuden viittomanimen ”Pussailla” ghanalaisella viittomakielellä (Y- käsimuodolla samaa kuin suomalaisellakin viittomakielellä pussailla). Söpöä! Tykätään hirveästi uudesta keksimästämme viittomanimestä!

Matka kesti n..Lähtö oli 14.15 ja perillä saittiin 22 aikaan. Aika hyvä tulos kylläkin. Ensin mentiin (Virven ja Elisan kanssa) Circleen bussiasemalle Kaneshien ohitettuna ja sanoikin siellä, että pitikin mennä Kaneshiestä … Joten palasimme trotrolla takaisin Kanehsieen (saimme olla sitten bussissa istumassa n. 16.00 ( joo, kahdella trotrolla ja yhdellä taksimatkalla kesti lähes 2h.) ONNEKSEMME 16.30 Bussi lähti läksimään, JEE! Vieläpä VIP bussilla. Ihanaa. Kunnon tuuletinta ja kunnon ISO tuoli! Olimme aika riemuissamme. Maisema on kans kaunis ikkunasta katsoen. :) Tappelimme myös saavuttuamme Takoradiin taksihinnasta (meinasi pyytää tuplasti hintaa) ja onnistuimme pyytämään vain 10cediä ylimääräistä todellisesta hinnasta. Jee hyvä me! Se on joskus rasittavaa, että ollaan erivärisiä kuin paikalliset. Huomioita yleensä riitti, MUTTA olen iloinen ja onnellinen (!), ettei täällä ole näin, että jokainen myyjä pakottaa meidät ostamaan mitään ja meidän ei tarvitse jokaisessa paikassa tingitä, vaan antavat melko järkevän hinnan. :)

Heti saavuttuamme lähdimme syömään pienessä ravintolassa, joka on pienempi kuin jopa minun edellinen asunto (eli suunnilleen 8-10 neliötä). Ruokaa oli hyvää! Mutta menin pelkotilaan, kun tytöt alkoivat selittää, miten ryöstöjä oli kuultu tapahtuneen. ”MINULLA on laukussani kaikki rahat ja kahdet kännykät!”. Paikka oli myös hieman aavemaista vähän valoineen, joka osoittautui pölynhölyksi. Ihana paikka!

Aamulla oli AIVAN ihanaa aloittaa ranskalaisella aamiaisella (jogurttia ja hedelmää, MITÄ?! kyllä!). Maistuu ihan jäätelölle. Olimme myös tavanneet heti aamulla terassilla hotellihuoneemme ulkopuolella ”Smooth Criminal” Monkey-nimiseen apinaan (joka odottikin siellä meidän tapaamistamme!), joka myös esittäytyi itseään viittomalla ”Apina”. Päätimme esittäytyä Virven kanssa ”kiva tavata, me ollaan Silja ja Virve”. Kunnes Monkey näki Elisan. Rakastui aivan välimättömästi Elisaan. Meni heti Elisan hiusten kimppuun ja kaivoi hiuksen sekaisin ”kimppuja! kimppuja!”. Pettyi hieman, ettei siellä ollutkaan mitään. Aamiaisen aikanakin hän vaati meidät rapsuttelemaan hänen vatsaansa. ”No ei, me syödään”.

Monkey on kyllä söötti, mutta tuli nyt viholliseni, sillä puri ranteeseeni, kun pelästytin sitä. :( Shokissani mietin rokotuksiani, olenhan ottanut kaikkia. Jäykkäkouristus, jäykkäkouristus, käsi tuntui kipeältä (koko käsivarsi tuntui), mutta kipu alkaa unohtua lihasten shokinkin jälkeen. Surffaus teki osuutensakin väsyttämällä lihaksiani rentoutumiseen asti. Nyt siitä jälkeä on enää pieniä puremia ja kipua puremien alueella. Paranee kummiskin, kunhan ei tulehdusta. :) ”To do” on suoritettu, sain jolta villieläimeltä pureman.

Heti aamiaisen jälkeen eksyimme kauemmalle rantaa hotellista ja tietenkin eksyimme uiskelemaan, vaikka aluksi emme uskoneet lähtevämme uimaan, sillä satoi.

”Black Star” surffauspaikka, jossa vuokrattiin surffauslautoja ja tarjoaa opetustunteja. IIhuuu! Hienoissa vihreässä ja keltaisissa paidoissa istuimme laudoillamme hiekkarannalla kuuntelemassa tunnollisesti, kun yliripeä opettaja selosti meille, mitä tehdään.. ”Mitää, jo nyt?” Kun opettaja sanoi ”mennään veteen!”. Sitä lähti, kokeiltiin surffata! :) Se on kuulemma ”tuttu” paikka, jossa monet ghanalaiset surffaavat (lapset ghanalaiset, jotka ovat selkeesti tottuneempi veteen). Pimetessä meni istuskellen rannalla ja katsoen, kun aurinko laskee (no kun taivas pimenee, aurinko laskee rannan vastapäätä). Loput iltaa meni syöden joiden sanojen mukaan Busuan parhaimpia burritoja ja viettäen muutamia olueiden kera muiden paikallisten, surffausopettajan ja vaihto-opiskelijoiden kanssa. Yö tuntui todella pitkältä, Sen täytyi olla ”valomerkin aika”, kunnes katsoimme kelloa silmät uumessa ”00:00”. No, päivämme päättyi n. 01:00.

Sunnuntaina tein jotain hyvää Elisan kanssa! Lenkkeilimme bikineissä rantaa pitkin aamulla kahdeksalta! Matkakin sujui nopeammin mutta hieman täydessä märässä. Menimmekin tavalliseen bussiin, vaikka vastustelinkin aluksi. Luokittelen sen nyt kokemusjaostooni. Ilmastointi ei toiminut, joten elimme n. 30-35asteessa bussissa, n. 3-4tuntia, ei ole kuitenkaan paha kuin olisi menty auringon alle. :)

Nyt odotellen seuraavaa matkaa! Cape Coast, Kaktumin kansallispuisto! :)

<3 Bloggaamisiin

Tavallista sähkökatkos- ei meillä

Saavuimme Osussa vierailtuamme (se tarkoittaa shoppailua, tietenkin) jälleen kouluun, viimeistä ylämäkeä kävelemisessä oli työtä! Kun aamulla lähdimme olimme virkistyneitä ja vaatteemme oli lähes puhtaita ja palasimme kouluun hiessä ja väsyneinä. Se on lähes normaalia, että lähden pehkuihin jo 20-23 välillä ( 23 on siis jos minua ei nukuta kuumuuden takia). Nukun perheen lapsien huoneessa ja yläsängyssä (joka on hieman väärä valinta itselleni), sillä mulla on yleensä riittävästi lämpöä öisin ja vieläpä yläsängyssä kaikki lämmöt nousee.. Joten Elisa lupasi melkein omistaa koon tuulettimen mulle (siis kuvittelen näin) :) Söpö pesäni tuossa.

 

Toivotonta ruokaa- no ehkei ihan toivotonta

 

Palataanpa… Siis kun saavuimme hiessä ja väsyneinä kouluun, istuskelimme vain portaille ja päätettiin sitten leipoa namia leipää leipäkoneessa! Jota kokeilin elämässäni ensimmäistä kertaa täällä Ghanassa. Ensimmäisen leipomisen jälkeen oli kyllä näkemisen arvoista ja riitti naurua Elisan kanssa. Niin kauniilta näyttää.. mutta yllättävän herkullista! :) Ahmittiin ensimmäisellä leipomiskerralla lähes kokonaisen leipäpitkon.

Täällä meillä on muutamia herkkuhimoja, joka ei ole tavallista ghanalaisessa kodissa ja eikä Suomessakaan= majoneesi, lähes jokaisiin ruokiin, mä kaakaota tai pähkinälevitettä (tietenkin suklaa) jokaisiin leipiin ja jälkiruokapuuroihin. Täällä ruokaa on älyttömän hyvää.

 

Mutta siis sähkökatkoksesta

 

(tuolloin leipoimme siis kolmannen kertaa leipäkoneessa leipää, koska se tekee yllättävän herkullisia, ja siksikin se on lämmintä!) - Huomasimme sitten, ettei leipäkone enää paista, ja auringon laskettua koko kaupunki oli pimeänä tajusimme sen, että oli nyt sähkökatkos. Tunsimme pahaa, meidän talo on täyttä sähköä kun muissa paikoissa lähes pimeää paitsi autojen lamppuja ja poikkeuksellisesti muutamien paikkojen valoja. Tottumattompien meidän onneksemme (… no minun ainakin) täällä on generaattoria, jos on tarpeessa. :) Sillä se on mukavaa, koska pimeässä olisi hieman rankkaa alkaa keskustelemaan viitoillen. Vettä ei tosin tullut. Siksi kutsun tätä ensimmäiseksi sähkökatkokseksi! Kaksi kauhallista vettä suihkuun eikä vessaan ollut paljon vettä. Emmekä voineet tiskata. Tosin sähkökatkos oli hyvin lyhytaikainen, suunnilleen alle tuntia. :) Elämystä!

 

Mutta sähköä

 

Lauantaina kävittiin rannalla, Bojon rannalla. (Busua onkin se seuraava viikonloppu, jolloin tavoittelemme Pusua, Jee!.) Päätettiin turistimielessä lähteä Bojon olevaan lähi”saariin”, joka on erinä Accran rannan maasta, sinne piti mennä veneellä, WOW ..! (no.. 5 minuuttia moottoriveneellä tai itseasiassa jopa alle). Aivan kaunis paikka, vaikka luulisi olevan hölmö turistipaikka, mutta sieltä näkee osaa Accrasta vuorienkin ja sumujen kera. Sen, että olin lähes virkunut muille ”internet-cafe, internet-cafe” useita päiviä (kun Marian tietokoneen internet saldo loppui jo jokusen tiistaina tai keskiviikkona). Näkeehän, että olen hieman riippuvainen internetistä. Päästiin kolmannen paikan etsinnän jälkeen WIFI- internet kahvilaan, jolloin nettiydyttyäni tunnin jälkeen, tulin ulos kahvilasta melkein itkua silmissäni. En ymmärtänyt aikaisemmin, onnekas olen, kun päätin tulla tänne nyt, juuri tällä talvella. Vaikkakin jo ikävää.

No, Täällä Ghanassa on sellaista järjestelmää, että käytetään ”saldomaksuna” kännykän ja internetin maksuun. No en oikein osaa valita oikeaa sanaa tai en ymmärtänyt itsekään kunnolla miten tämä oikein toimii. Mutta kännykässäni on esimerkiksi nyt 15 cedin arvoinen, eli kun olen soittanut ja tekstaillut kaikki 15 cedit pois, niin minun pitää ostaa lisää saldoa (joka saa lappuna, koodin napsutettua sen ja soitettua tiettyyn numeroon) joistakin kojuista ( joka on yllättävän kaikkialla) tai MTN firmasta.

 

<3 Bloggaamisiin

X- kirkon jumalanpalvelus, jossa on jopa amerikkalainen piispa

Yhteenveto: Ensimmäinen kokemus oikea ja aito jumalanpalvelus koulussa,  ja jossain (circlen jälkeen - nyt tiedän! Kanda nimisessä kirkossa) kristillinen jumalanpalvelus, jossa ei meinattu ymmärtää mitään. Meidät julkaistiin seisomaan kaikkien osallistujien eteen, no ei ihan, vaan toiset amerikkalaiset oli laitettu seisomaan ja puhuttelemaan osallistujien, ihan kaikkien eteen. Onneksi vältyimme, koska ei meistä ole ymmärtänyt kun ghanalainen pappi puhui afrikkalaista slangia meitä ”nousemaan”, onnistui vain Marian nousemaan ylös. Me kolme muut pysyimme penkissä emmekä suostuneet ilmoittautua itsemme vapaaehtoisesti olevamme ensikertalaisia kyseisessä kirkossa ja jumalanpalveluksessa (jonka jälkeen onneksi älysimme, ehkä kyseessä onkin heistä, jotka haluavat tulla jatkossa kyseiseen jumalanpalvelukseen. Tällöin emme ole täysin laiminlyöneet kirkon ”tapaa”… Kai..? ). Jumalanpalvelus kestää suunnilleen 2 tuntia yhteensä. Ei sen kummempaa eroja Suomeen kuin, että oli hallelujaa- lauluja kuorossa (No en osaa oikein vertailla, kun en itse ole Suomessa käynyt koskaan jumalanpalveluissa sunnuntaisin -ellei sitten lasketa koulun mukana menneitä jumalanpalveluksia)

 Mutta. Mikä on ihanaa, että kaikki osallistujat pukeutuivat kauniisti, ghanalaisiin kankaisiin ja jotkut jopa pukuihin, vaikka sellaisiin pukeutuminen meille suomalaisille on hieman unelmasta kaukana (ehkä marimekkokankaiden hinnat voisi ensin alentaa…) ja Vaikka kirkossa onkin ilmastointeja, mutta olimme ihan tarpeeksi lämmitettyjä :) - TOTTA! Viimeisessä vaiheessa ehtoollista puuttui kokonaan, ehkä poikkeuksesta. Ilmoitusasian jälkeen kaikki alkoi kävellä jonossa laulun (?) tahdissa ympäri kirkkoa. Vapaaehtoiset paitsi Maria oltiin hieman hämillämme, mitä pitikin tehdä, mutta yritettiin pysyä perässä ja matkia muita hieman hölmistyneinä. :D Sen jälkeen kun virallisesti lähdettiin ulos kirkosta, odotimme vielä jonossa kättelemään amerikkalaista piispaa ja pappeja. Ja laulajiakin. Eii, ei kaikki siinä VAAN myös kaikkia osallistujia!! Lopussa hölmönä virnistelin kätellessäni useita ihmisiä. Ehkä siihen liittyi siihen viimeisimmän puhujan ” haluistaan ihmisten olevan enemmän vuorovaikutuksia toisten kanssa”. Se on oikeastaan aika hieno juttu.

 

 

Ensimmäisen viittomakielisen sunnuntain jumalanpalveluksen kokemuksen jälkeen bongasin jostakin pöydän päältä kirjan ”Selkoraamattu” ja otin sen käteeni. Vähän vaille viikon päästä huomasin lukeneeni koon selkoraamatun läpi, ja nyt jopa suunnittelin aloittavani projektin lukea raamattua… No ehkä en ihan kerkeä kokonaisen raamatun kolmessa kuukaudessa… Hm. ( se on hiemankin yllättävää itselleni, sillä niin en ole koskaan seurannut niin lojaalisesti uskonnon tunneilla taikaan yrittänyt lukea kunnolla mitään raamattuja en edes muista Isän jumalan rukousta enkä kunnolla kymmentä käskyä) Nyt luettuani tajusin monissa puuttuvissa aukoissa täydennettyjä osia paremmin tarinoiden ( siis kertomuksien) juonia. Jihuaa! :)

<3 Bloggaamisiin