Viime bloggaus

101 päivää, sataayhtä päivää on nyt meneillään ohi… (Kirjoitettu Amsterdamissa vaihtoaikana mutta ei löytynyt internetiä....)

Kerrassaan, en ehtinyt viime viikot kirjoitella, kun oli kokeita ja kaikkea ohjelmia. Olin vastuussakin Sethelin kuulevan koulussa viittomakielen opetuksen kokeista. Vastakokelaana en tietenkään tajunnut miten paljon aikaa tarkistamiseen meni. Huh, onneksi nyt ne ovat ohi. Togon kirjoittamisen jälkeen olin palannut Accraan, tosin laittomana oleskelu sattui Togossa.

Ei ollut tietenkään tarkoitus paeta Loméen, mutta väärinkäsitystä ja .. ehkä myös.. rajavartion laiskuuttakin. Tai koki avuttomuutta pienen kuuron tytön kanssa. Onneksi Togolaiset kaverit auttoivat minua saamaan leiman laittomasta lailliseksi vierailijaksi puhuttelemalla ja selittelemällä miten asia oli päässyt käymään. Mä vain seisoskelin avuttomana heidän puhutellessaan ranskaa. En todellakaan muista enää Ranskaa. Mihin kaikki ranskaa opiskelleet vuodet olivat oikein hävinneet…

Viimeinen viikko koulussa on aivan kaoottista tai siis minulle, paljon kiireitä ja vähän unia, ja sekin, että mua jännittää paljon viimeisestä viikosta lasten kanssaoloa. Keskiviikkona viimeiset kokeet päättyivät, jotkut kokeet saatiin valmiiksi jo 12 niin lapset pääsivät leikkimään ulkona kunnes kouluauto tulee kolmen maissa.. Se on niin mukavaa ajanvietettä lasten kanssa.

Torstaina oli siivouspäivä, se oli niin hauskaa seurata ghanalaisen tapaa siivota, niin kaoottista ja paljon vettä. Vedet suorastaan kaadettiin lattialle muutamiksi sentiksi ja sieltä pyyhittiin vedet pois virtana alas tiehen. Siivouspäivänä olin pääasiassa seisoskellut ja istuskellut ympäri taloa suu loksahtaneena siivoustavasta ja kuvaamassakin.

Perjantaina oli minulle itse niin kamala päivä. Ensin rastileikkiä oli vaikeaa selittää mitä rastitehtävien idea oli, kiirehdin jokaisessa paikassa kiertämässä tarkistamassa ja selittelemässä miten oikein toimitaan. Ja koska tiesin, että tämä oli viimeinen päivä, en osannut nauttia kun piti kiirehtiä kiertää kaikkialla.. Minun piti lähteä siis 12 aikaan. Onneksi kaiken lopuksi lapset tekivät kuitenkin päiväni kuten kerroin jo viimeisessä blogissa.

Mun viimeinen maanantaina ghanassa oli työpäivä, joka oli niin ihanaa istuskella isossa luokkahuoneessa ilman keskeytyksiä ja asioilla juoksemista, vaan sai istuskella opettajien kanssa rauhassa ja auttaa/neuvoa heidät kaikessa rauhassa.

Mentiin Sannin kanssa keskiviikkona Hohoeen, oli … Niin raskas matka, pitkähköinen. Mentiin varmuuden vuoksi jo kahdelta paikalle, eli lähdettiin jo 12.30, sillä matka sinne asti kestää 1-1,5h. perillä huomattiin, että ihmisiä tuli vähän, eli jouduttiin odottamaan bussissa 1,5h (hehehe, yllätys yllätys) ja bussin piti lähteä 15.00 mut lähtikin vasta vähä 15.30 jälkeen.

Pysähdyttiin jonnekkin S-nimiseen paikkaan, ihmeteltiin leipien, piirakoiden, vesien myyjien päissään seassa miksi pysähdyttiin keskellä tiellä. Huomasimme, että ihmiset alkoivat valua bussista kävelemään omin päin ja jossain, ja autot ovat takanamme ja edessämmekin. Kohta meille selitettiin, että voidaan kävelläkin tuonne vähäks ajaks. Ihan vaan. ”okei…” Tajusimme vasta sitten kun olemme jo kävelemässä sinne, että oltiin tosiaan jonoamassa … mutta minnekö? rajavartioon? Emmehän ole menossa Togolle... mut veden näkeminen sai aivojemme hieman eteenpäin pohdinnassa, AI LAUTALLE!. hahah, En olisi arvannut, että täällä olis voitu odottaa lauttaa. Odotus kesti jonkusen 1-1,5h (ps. Afrikassa aikatajuntani on hävinnyt täysin…en enää erota puolista tuntia välein. vaan jokusen 1-2 tuntia vasta tuntee.)

Ostettiin leipää ja leipää tietenkin. Halpaa, täyttävää ja luotettavaa (ei hyönteistä sisällä), no ei yleensäkään, mutta voi olla, että ostettiin hieman väärältä ihmiseltä.. Siitä ei oikeastaan oo haittaa jos hyönteisiä mutta en vaan ole vielä kolmen kuukauden jälkeen tottunut syömään hyönteisiä, mutta niiden poisto on hieman toinen juttu. :D

Päästiin vihdoinkin lautan jälkeen, mutta matkaa olikin vielä pitkä ja tie oli aivan paha, kokoajan hypittiin, saatiin perille vasta 11 jonkun moottoripyöräilijän kyydissä (me kaksi tyttö yritettiin mahtua yhden moottoripyörään) kaksi cediä oltiin luultu väärin, se maksoikin 20 cediä! Huh… Eihän sitä voi enää suuttua kun päästiin vihdoinkin 30-45 minuutin moottoripyöräilyn jälkeen perille hotelliin. Wli Water Heights hotel. Mukavan oloista henkilökuntaa, suosittelen :) Lähellä vesiputousta ja keskellä Wli kylää. Turvalllisen oloinen ja mukava kylä, ihmiset juttelevat mielellään. <3

Vesiputous oli niin kuvankauniita, tosin PITKÄN ja RASKAAN matkan jälkeen päästiin vihdoinkin vesiputouksia näkemään. 650m mäkistä ylöspäin, hikeä jo valunut shortsiin märäksi… Reppuunkin jo ehtinyt märäksi muuttua. Mutta suosittelen lämpimästi sinne! Suunnilleen 8km matka. Vaikka, jos epäilette itseänne huonokuntoiseksi, niin kokeilkaa selviytyö siellä! Hyvä haaste! ;D RUNSAASTI VETTÄ ja SYÖTÄVÄÄ, UIKKAREITA ja KUIVAT VAATTEET MUKAAN!!!

Meillä kierros kesti 6tuntia.

Likpellä kävittiin myös (luolat). Paljon kävelyä taas (jokusen 4-6tuntia- EI ole ajantajuntaa....) Jalat ovat ihan maitohapolla urheilemattoman kolmen kuukauden jälkeen. Uskomattoman kaunis kylä, ylhäältä näki kaiken. Suosittelen, sillä halpaa, MUTTA

ON täällä tapana maksaa oppaallekin erikseen ”lahjontaa” tai ”juomarahaa”, ainakin 10-20 cediä ylimääräistä, Mrh. Että teki mun rahatilanteen tiukaksi. Paastosin siinä iltana, MUTTa onneksi päästiin sitten ilmaiselle annokselle jonkun asukkaan tarjoamana. Oli todella hyvää ruokaa, avokadokastiketta riisissä. Namm… Seurattiin kokoajan miten tehtiin, elippä Suomessa teen itsekkin samanlaista ruokaa, ehdottomasti.

Lauantaina kävittiin apinapaikassa, Moneky Santuary. Söpö paikka. Apinat ovat yksinkertaisia apinoita! <3 Kallis lippu, mutta kannattaa kyllä banaanien kanssa.

Lähtö on kans rankkaa, kun piti odotella ja odotella. Lentokentällä paastosin itseäni nälkään yli puoleen päivään istumalla odottaen.. Lennossa tietenkin ruoat oli runsaat ja ahmin niitä. Palvelu oli kans niiin luksusta! Kiitos KLM:n! :) Elokuvia, ylimääräisiä huopia mulle ja kasvisruokia <3 

Kaikki Suomeen tulo sujui liian hyvin. ** En edes ollut haikeana, vaan leveänä hymyilin kokoajan tavattuani ystäviäni heti saavuttuani. Rakastin jokaista asiaa mitä näin Suomessa. Kuollutta luontoa, jossa vilisi kylmyyttä koivut olivat niiin kauniita. Tuijotin ulos. Kaupat oli liian luksusta, helppo ostaa. Ruoat oli tuttuja, tiesin niiden maistuvan täsmälleen tuolta mitä olivat aikaisemminkin maistuneet. Fazer-suklaa, oliivit, kermajuustot, TIETENKIN kivennäisvesi! kaikkia muita! <3 Tervetulleena en vielä heti ensimmäisestä viikosta ole kokenut shokkia.. Mutta aika tulee vielä.. varmasti.

Mutta voisin vähitellen lopettaa/yhteenvetää ghanan bloggausta. En oikein usko kirjoittavani enää tätä blogia, mutta voihan tapahtua näin, että kirjoittelen myöhemmin, jos mulle törmää vielä ghanalaisia asioita täällä :)

Yhteenveto:

Kiitos kaikesta Ghanan ajasta, mitä kaikki Ghana on opettanut minua ja antanut minulle. Erityisesti mahdollisuuden antaneille.

Ghana on osoittain kehittynyt, mutta sen kulttuurin oppiminen on vaatinut aikaansa minulla.

Nyt vain Amsterdamin kentällä, ja pitääkin jo kiirehtiä Helsingin lentoon, joka portti on jo auennut.

Niin haikea olo jättää nyt kaiken elämäntapaani Ghanaan. Tajusin Hohoessa, että tosiaan kaikkea pitää jättää, koska elintavat eivät ihan sovellu samalla tavalla Suomessa. 

<3 Bloggaamisin Terkuin ghanalaistunut, mutta vastasuomalaistunut

Toivottavasti olette hyötyneet ja nauttineet blogeistani jollakin tavalla :)

Hohoe, Wli

Lomé, Togo , naapurimaa

Hassu, miten voinkin Afrikassa ehtiä hyvin  kirjoitella, joo sitä kutsutaan: Afrikan ajaksi. 

Eilen päivä oli yllättävän energianvievää päivä, oli viimeinen päivä koulun lasten kanssa, itkin melkeinpäin vuolaasti kun oli se-hetki kun olin lähdössä. Aluksi lapset vain sanoivat "heihei", mutta vähitellen juorut/puheet levisivät ympärilleen että

Mä olen lähdössä Pois. Lapset tulivat luokseni kysymään 

" sinäkö lennät", -" joo lähden, itken". 

" miksi itket" -" koska en voi nähdä teitä enää, mä lähden". Halasivat minua. Muutamat lapset. Tajusivat vasta että olisin lähdössä kun tein napsautuskättelytervehdyksiä ja halasin vuorotellen lapsia. Mutta kun lähdin alas portaita autoon päin, kaikki tajusivat vielä, että nyt on viimeinen kerta kun näki minua ja yhtäkkiö minun luona syöksyi yhä enemmän lapsia halailemassa. Että melkein kaaduin taaksepäin. Onneksi opettajia ei tarvinnut vielä hyvästit sanoa, kun olisi ollut liikaa kerralla kaikki.

 Siivouspäivä torstaina, perjantain kuvat on toisessa kamerassa...

Lomé Julia!

Trotro matkan (tudu oli kyllä aika villi trotroasema - menin taksilla)  tudusta ( aflaoon lähtevä) lähtevällä

Bussilla pääsee melko kätevästi loméen. Sieltä kävellen rajalle ja passit esille ja niin edelleen.

 

Mies, jonka kanssa juttelin trotrossa oletti totis että menisi tietenkin kanssani turvallisesti rajalle togoon asti. Saavuttuani tilanne oli hieman sekavaa, minnekö minun pitää mennä ja mulla ei ollut yhtään frangia mitä voisi maksaa. 

Mutta kävelin vain reippaasti eteenpäin miehen johtamana. Kyllä mä kyselin vähän minua avustaneelta mieheltä " täh, en ole hakenu vielä frangia" - mut mies pudisti ja keskusteli puolestani sotilaan puvussa virkailijan kanssa, joka kirjoitteli tietojani ylös. Avuttomana mä vain seisoskelin odottamassa, että tapahtuisi seuraavaksi mitä voisin itse vaikuttaa asiaan. Minun viereeni astui toinenkin siististi pukeutunut afrikkalainen, joka puhui totis mulle. Ajattelin vain "voi ei, ei kai toinen vapaaehtoinen tullut auttamaan minua koska avuton valkoihoinen ja tyttö ja vielä kuuro seisoskelee jossain tietämättömänä" ja ja seisoikin lojaalisesti vieressäni kunnes sain leiman. Kaksi afrikkalaisia miehiä, ystävällisen näköisen kasvoja tietenkin. Välilläkin juttelivat keskenään. Yritin vain kävellä ja siirtyä eteenpäin. 

Kun olin siinä portilla kun passi näytettiin ja hyväksyttiin Togoon, niin älysin että toinen mies olikin Dickson, jonka on Julian seurassa. Joka lupasi auttaa minua kaikessa mitä ikinä ongelmaa tuleekin :) 

- "Aaahhhhh sinä!"

Julia näytti aivan erilaiselta, en meinannut tunnistaa Julian kun tuli vastaani täydentäessäni itsestäni tietoja. 

Jeee! 

Täh, en maksanut 10 000 frangia. Tajusin vasta nyt. Hups. Joskus olen iloinen etten kuule, sillä on sinänsä etujansa, ettei ollut tahallaan kuullut mitä pyydettiin vaan oikeasti ei kuullut. :D

Tämä päivä on lomé, odottelen jospa julia ja dickson olisivat kohta valmiita lähtemään jonnekkin! Afrikan aikaa...

Hotellin sijasta meidät kutsuttiin majoittumaan kyseisen kodissa. Hubaa hubaa. Aika cool asunto! :)

<3 bloggaamisiin

Sateisena päivänä kaikki tuntui erilaiselta

Kun heräsin Sannin törmättyään sänkyyni laskettuaan sulkemaan ikkunaa. Tajusin, että kello on jo paljon vaikka on edelleen pimeää. Just niin, sateinen päivä. Vaikka minun oli määrä tehdä aamiaista tänä aamuna, mutta totesin tienneenä, ettei siinä ole kiirettä, koska on sateinen päivä. Sillä minulle kerrottiin kauan sitten kun lähdin Ghanaan, että ”Sateisena päivänä lapset myöhästyvät.”

Söin ja tulin alas aika hitaasti. Ensimmäiset opettajat huohottivat tullessaan kouluun. Yksi opettaja selitti minulle, ettei muualla ole näkynyt lähes ollenkaan aamuvirkeitä oppilaita taikaan opettajia muissa kouluissa. Vain kaikui hiljaisuutena. Istuin vain tyytyväisenä silittäen kisua. Ensimmäiset lapset tulivat vasta 8.30, vaikka yleensä on ollut 7.50-8.00 välillä. Ja loput lapset tulivat vasta 9.30. Entisessä luokassani oli paikalla vain kaksi oppilaita. ”Voih” kun yksi heistä tuli luokseni selittämään tilanteensa aavistuksen nauraen ”parkoja meitä kaksi oppilaita paikalla, muut staying”. Täällä, jos on poissa koulusta, niin sanotaan ”staying there” ylhäälle. Tämä ilmaisu on ihan pakollinen ja yksi suosituimmista ilmaisu. Söpöä.

Monet lapsista tuli kouluun runsaasti pukeutuneena ja tärisi kylmyydestä. Muutamat tunsivat itseään sairaiksi. Mä vain, uskomatonta, aivan erilainen tunnelma. Niin rauhallinen, aamuavaukseksi pari tai kolme luokkaa jopa lyöttäytyivät yhteen luokkaan, sillä oppilaita ei ensinkään ollut tarpeeksi kunnes toinen bussi tuli.

Monet oppilaat ja jopa opettajat valittivat, että oli todella vaivaalloista ja ärsyttävää nousta ylös, vaikka makeat unet olisi voinut jatkua paljon pidemmin. Hihittelin tilanteelle, kun menin taas selittämään Suomessa käytäntötapoja. ”Joskuskin kouluaikoinani -30 asteen mitalla lapset sallitaan jäädä sisäpuolelle välitunnilla, ja ulkoliikunta vaihtuu sisäliikunnaksi jos on -25 astetta. Ja ehkä kylläkin kotiin saa jäädä jos -40 astetta. Silloin voi tehdä huonoa hengityskanavallemme ja ihollemme…” :D  Se on niin hassua selittää jollekin, joka on itsestäänselvää itselleni omassa maassa. Ei myös tiedetty, että Suomessa sataa myös vettä, kun luuli, että vain lunta satailee Suomessapäin. Sateisena monille ghanalaisille tarkoittaa ”lupaa jäädä kotiin pidemmin tai pitää ikään kuin vapaapäivää”, Suomessa taas: ”Mikä sää oli tahansa mentiin aina töihin tai kouluun, se ei vaikuta meihin millään.” Ei ainakaan pitäisi.

Tuntuu jollakin tavalla, wow, sehän on jo melko heimokulttuuria tai siis noin ihanan erilaista, eli saa elää joskus oman hyvän tunteen vuoksi. ”Makean unen ei saisi menettää millään hinnallaan.”

Mutta eihän toki kaikki jää kotiin, vaan se on ”yleistä, että ihmiset tulevat paikalle vähän myöhemmin kuin olisi aurinkoisena päivänä”.

Unohdin, kyllä ukkospäivinä ehkä me suomalaiset tykätään vetäytyä… tai… En ole kylläkään varma.

Ruoka

Nam nam, viime viikonloppuna pääsin maistelemaan hieman erilaisia uusia ruokalajia!

1. FUFUA kalakastikkeen kanssa. (tuotiin meille yllättäen kun oltiin maalailemassa öljyväreillä- ihan kuin ravintolassa!) vasemmalla kuva     Muovi-syvälautanen on normi lautanen Ghanassa ( ymmärtääkseni) ja vieressä oleva kulho, joka on täyttä vettä on käsienpesua varten ruoan jälkeen, sillä ruokaa söitiin kädellä, "käsi on Jumalan luoma lusikka".

Ulkopaja/yhden luokan tila ulkosalla

2. Jamssia kaalikala-nakkikastikkeen kanssa. (sitä tuotiin myös yllättäen)

3. Riisiä tomaattikastiketta munineen!! ( ja tätä sanottiin kun olin skypeilemässä, ”mitääh? Juurihan ajattelin, pitäisikö minun lähteä hakemaan suklaalevitteellä leipiä") MUNIA tomaattikastikkeessa. Ihan uudenlaista makua. NAM. oikealla kuva     Fufu on kyllä totutettava vähän pidemmän päälle. Kaloja täällä on ollut todella herkullista. Unelmaani. - ja nyt kaiken niitä ruokia on tehnyt kulttuurikääntäjä ja talonpoika! Voih, itkettää söpöydestään. Tai heitä alkoi säälittää, ettemme syö mitään kuin suklaalevitteellä leipiä... Ööh. no, olemme yksinkertaisesti kyllästyneet omiimme ruokiimme. :D  (ja jotka tietävät, tykkään hirveästi Kenkestä! Ahmin tään kerralla kun tänään mulle tarjosi talonpoika eteeni kenkeä.)

Ja EEEEIH! Nyt jo enää kaksi viikkoa jäljellä, jolloin saan nauttia kun lapset juoksentelevat koulussa...

<3 Bloggaamisiin

Ghanassa ihmiset ovat sittenkin niin ystävällisiä ja auttavaisia

Viime viikko ei ollut ihan omaani parhaimpia viikkoja. Elisa lähti kotiin, yritin parantua puolitoista viikon malarian sairastamisesta. Lasten uudelleen näkeminen teki todella hyvää. Tunnen eläväni taas Ghanassa masentavan viikon maatuani sängyllä pyöriten samalla silmiäni ja kenties pääni.

Viikonloppu meni nauraten ja nolottaen (joskin toisena niistä katkerana). Lauantaina palasimme Sannin kanssa HOG:een lähes pyörtyneenä ja painavien kassien kanssa. Nolostuimme koko matkan aikana kassimme kokoa, toivoin hartaasti, että muut näkivät siinä ruokaa eikä täyttä kankaita. Näette sitten mitä olinkin kaikkea ostellut... Myöhästyimme pysäkiltämme vaan unohdettuamme paikantajuntaa jutellessamme mukavan Itävaltalaisen projektissa mukana olevan miehen kanssa, niin me päätettiin tyytyä vielä ruokaostokseen. Teimme kans todella ”herkullisen ja kattavan” ruoan - nimittäin kasviksia nuudeleissa ja hedelmäsalaattia. Esittelimme toisillemme ihaillen kankaitamme yhdessä luokkapajassa, mitä kaikkea voimme tehdä 10 kiloisen kankaiden kanssa. 

Sunnuntaina kirkko meni hyvin ja mukavasti, aamu tuntui sujuneen hyvin, lähdimme riemuisena Bojolle. Palasimme hieman järkyttyneinä ja hivenen nauraen ja ymmällämme. 

Kun olin kuvaamassa Sannia viittoilemassa yhdellä autotiellä toistakin rantaa nähden, mitä kaikkea mukavuuksia tehtiin ja miten ihanaa kävellä kotiin, sillä on tosi lähellä ja melko turvallinen tie, kun paljon ihmisiä. Paitsi juuri kuvaaman tilanteen tie. Jossa kuvasin kesken tilannetta ja huomasin, miten meitä kohtasi mies juoksi lujaa. Tiukka musta t-paita ja tummat farkut. Melko kulmikkaat kasvot ja eikä yhtään arpeja kasvoissaan. Pelkoa silmissään ja jokseen lasittuneita silmiä. Arvelin silloin, että sillä on melko rankka elämä, eikä saanut siksi nauttia nuoruudestaan (melko nuori mies, jokusen minun ikäistä), vaan on joutunut jostakin syystä elämään kovaa elämää. Melkein ehdin sääliä häntä, mutta hän olikin jo edessäni ja nappasi minun käsilaukkuani ja Sannin repunkin. Kamera oli kädessäni, murtosekunnissa havahduin tajuamaan, että hänellä oli mukana viidakkoveitsiä ja se suuntasi suoraan minuun päin. Silmät olivat pelokkaat ja yrittivät olla uhmakkaita. Tajusin vasta jälkeenpäin, että mies halusi minunkin kamerani. ”Ei” englanniksi, ensimmäinen sana tuli automaattisesti huuliltani. En osannut ajatella mitä piti tehdä, vaan automaattisesti puolustelin edes jotain omaisuuttani. Mutta ikäväkseni huomasin, että mies oli vähän tosissaan. ”Hurry up” Sanni kuuli tämän ja kertoi vasta myöhemmin. Mutta muistan kuitenkin miehen puhuneen lyhyesti Sannille. Samaan aikaan veitsi siirtyi lähelle ranteelleni, tajusin vasta silloin, nyt ei pelleillä. Joskus itsepäisyyteni tekee tilanteesta hankalamman ja vaarallisemman kuin mitä voisi olla. Luovuin muistikuvani mukaan aika hitaasti kameran ihan kuin toivoisin joku tulisi yhtäkkiä pelastamaan tilannetta (huomaisi siis meitä ja pysäyttäisi miehen) tai edes tilanne ehtisi kääntyä muuttumaan jollakin tavalla, että vaikkapa mies luopuisi varastamisensa ideaa. Antaisin miehelle vaikka vielä tilaisuutta miettiä vielä kerran tilannetta, että halusiko hän tosiaan varastaa. Enpä usko. 

Mutta kuten sanoin jo murtosekuntiosaa miten kovaa vauhtia mies juoksikin meitä kohti niin kuin hän häipyikin juoksemaan lujaa. Kamerani, minun kamera, parka valkoinen kamerani kädessään viattomana tietämättään, että omistaja saattaisi nyt vaihtua huonompaan ja mies hyppäsi aidan yli tavaroineemme. Molemmat me jämähdimme seisomaan ja seuraamaan jokaisia miehen askeleita. Emme osanneet reagoida mitään hetkeen. 

Lopuksi päätimme lähteä Bojon turvamiehen luokse ja puhumaan asiasta. Kehotimme samalla vastaamme tulivat tytöt, että lähtisivät taksilla, kun näin miten paljon arvokkaita tavaroita heillä on. Vaikka en usko, että varas tulisi varastelemaan toistamiseen, mutta vaan sitä, että hekin kohtaavat jonkun muun, jolle tapahtui, että tytöt voivat välttyä itseltään samaa kokemusta. 

Vasta jälkeenpäin turvamiehen kanssa kuljimme katselemassa, jos sattumalta miehen jälkiä löydettäisiin. Silloin huomasin, että miehellä ei ollutkaan jalkineita vaan paljain jaloin oli tullut varastamaan. Huh.

Turvamies saarnasi meille, ettemme olisi saaneet lähteä kävelemään omin päin ja auttoi kummiskin ja toinenkin moottoripyörällä ajanut mies lähti tosissaan auttamaan meitä. Ajattelin ensin, että tämä on pelkkää näytelmää, jota halusivat todistaa, että yrittivät jotain ihan kuin pyyhkiä pölyt pois eikä pese.

Mutta

Tällä aamulla kohtasimmekin sen moottoripyörällä ajaneen miehen, joka toi Sannin repun ja minun laukun. Hän paljasti olevansa sotilas ja sanoi ajaneensa koon yön miehen perään, etsineensä ja onnistui kohtaamaan kyseisen miehen tai jotain ja sai meidän tavarat. Minun kamera ja Sannin kännykkä puuttui. Minun kamera toitiin tänä iltana. Täysin kunnossa, joskin aavistuksen varastajan kättä on ehditty kuvata. ”Hurry up” miehen ääntä on myös tallennettu videoon.

Päivällä jopa sotilas toi varastaneen tunteneen miehen mukaan, joka halusi sanoi olevansa pahoillaan tapahtuneesta.

Ah.. Kuulemma Kokrobiten alueelle asti on kierinyt jollakin määrin sanaa, että valkoihoisia tyttöjä oli ryöstetty. Jopa maahanmuuttovirastosta soitettiin Marialle kysyäkseen mitä mitä on tapahtunut, onkohan Maria kunnossa. Talonpojat auttoivat meitä niin paljon ja soitteli kavereilleen jos saisi kiinni jälleenmyyjän valkoisesta kamerasta (joka on helposti huomattavissa) ja kulttuurikääntäjä talonpoikien kanssa saarnasivat aika tuimasti sille miehelle, joka toi minun kamerani ja oli pahoillaan. ”Veitsin kanssa ei katsota hyvällä.”

No, onnellinen loppu: Saimme lähes kaiken takaisin. :)

<3 Bloggaamisiin

Erittäin onnistunut viikko

Kivaa ja rahaa meni lisää tänä perjantaina, tosin sain kauniin lisäkortin. Nimittäin henkilötodistuksen maassavierailijana. Maksoi maltaita ja samoin kolmesta lisäkuukaudesta vaikka tarvitsin vain 1,5kk leiman passiini, että minut ei häädetä putkeen kun yritän lähteä Suomeen. Mitenköhän rankalta tämä on tuntunut pelkässä tulemisessa Ghanaan. Joten, neuvon teille, jotka haluavat ulkomaille (EI EU) niin katsokaa kunnolla, mitä kaikkea vaatii jos edes yli 3 kk lähtisi. Eli Ghanaan suosittelen joko 3 kk tai kunnolla 6kk- vuotta. Se maksaa hieman turhaan paljon lähteä 3,5kk. Laiskimukseeni sai nokkansa varsinkin tässä asiassa. En selvittänyt kunnolla mitä kaikkea tässä vaatikin. Esimerkiksi oman non-citizen Ghanassa henkilötodistuksen… Sekä ulkomaalaisen suurlähestystössä piti hieman lahjoitellakin, suomalaisena se on ärsyttänyt hirveästi, että piti pelätä ongelmia, jos ei lahjoittanutkaan oikein!

Tulin HOG:een hieman äkäisenä, väsyneenä ja tietenkin hikisenä&likaisena, mutta onneksi Avokadokeitto huokutteli seisomaan pystyyn.

Lauantaina lähdettiin Dansomaniin matkaseikkailulle. Nimittäin dansoman on helpossa paikassa, Circlessä. Minä, Elisa ja Sanni meidät on nimitetty no lähes, tyhmiksi. Monien matkatekomokien jälkeen päästiin perille yhden opettajan luokse vierailemaan. Ihana isän omistama hotelli, ruoka, perhe, koti ja ihminen! Kaikki kaikkinaan oli todellakin matkan arvoista. Nyt HOG:ssä hymyä yllä, vaikka jalkaa särkee kaatumisestani ihan julkiseen moottoritien viereen. Hienoa. En tajunnutkaan, että täällä voi olla ihan ”Suomen talven kaatumisiakin”. Näet se on kosteaa ja kuumaa. Eli mudasta tulee tahmeaa, johon liukastuin ja kaaduin pyllylleni. Rakkaan edellisen omistajan varvassandaali irtosi (tietenkin onneksi sitä voi korjata), mutta en osannut nauraa vaan kirosin (kun ylitimme toiseen trotro-pysäkille). Kauniiseen hameeseen oli tarttunut mutaa, käsiini ja jalkoihini. Hienoa. Onneksi Elisalla oli ylimääräinen hame mukana ja ohitsemme kävelevä mies tarjosi meille kaksi juomavesipusseja, niillä pesin itseäni ja vilkutin pyllyäni ihan julkisesti tarkistaaksemme onko sinne joutunut mutaa ja tajuamatta ollenkaan missä olin. Vaihdoin toiseen hameeseen Elisan ja Sannin avustamana keskellä moottoritietä. Tehtävä suoritettu! 

Ruoasta….

Niin aloin kirjoitella valituskirjeen täällä silmäpavuista, sillä pavut on yksi lempiruokiani, mutta muuttuivat kammottaviksi viikkojen mittaan. Öljyiset ruuat eivät enää millään mene alas. Oksetusrefleksejä on ollut koko ajan. Sen täytyi johtua liian eri ruokavaliosta, sanoi jotkut meistä. Mä arvelin muutamia viikkoja sitten, ehkä se johtuikin ”lievästä malariasta”. 

Mutta eihän se voi jatkua monien viikkojen jälkeenkään.. Mutta viime sunnuntaina sairastuin pahasti, kun päätä jomotti ja heikotti, etten jaksanut nousta ylös. Paleli välein. Onneksi ihana isä pakkasi minulle panadolia, otin sen, auttoi hieman.

Maanantaina jatkui pahempana, varsinkin aamulla. Mittasin kuumetta jo muutamia kertoja, mutta lukema näkyy ihan normaalina, ärsyttävää. Kunnes Maria pelotteli minua : ”Sinulla on malaria. Asia on selvä. Piste.” - Koulun ”kulttuurintulkki” ja muulloin on tärkeä rooli tässä koulussa nainen käski minua sairaalaan kuultuaan Marialta, että olin pipi. Kaiken lisäksi minua alkoi tosiaan pelottaa, kun luin terveyskirjastosta internetin sivulta malariasta. Siihen kuoli kolme ihmistä kymmenessä vuodessa, jospa olen mä sitten tuo neljäs! Lähdin sitten lääkäriin, palasin pirteänä kuin terve lapsi. Hypähtelin jopa. Kun sain Vihdoinkin selville, mistä nuo viimeiset viikot lisääntyneet väsymykset ja oksetusrefleksit ovat johtuneetkin. 

Lääkäri sanoi selkeästi koetestien jälkeen: ”Sinulla on malariaa.” Mahtoipa lääkäri ihmetellä miksi hymyilin kuuntellessani tuon tuloksen. En siis ole oksentanut kerrankaan tai ollut ripulia, tai kuumetta, mikä olisi ihan tavallisia oireita malarialle. Täten en ole ymmärtänyt huomata. 

 Kun lähdin lääkärille huomasin olevani tosiaan jonkun tartunnan alla kun yritin pukeutua tiukkaan toppiin, ihoon ihan sattui, se oli ihan arkaa kuin olisin saanut paikkoihin haavoja. - Sain nyt pistokkeen arthermeterin ja lääkkeinäkin ja särkylääkkeitä. 

Nyt makaneena ajattelin joskus, se olisi kyllä ihan kivaa, jos äiti olisi hoitamassa… Keitetyn veden saati vedenkin haku tuntui ylivoimaiselta, jätin syömättä mitään, koska en jaksanut mennä keittiöön tekemään itselleni pelkkää nuudeleita (en pystynyt nielemään mitään sellaisia papuja tai rasvaisempia ruokia kuin nuudeleita) kuin vasta iltapäivällä, kun sain vähän voimaa ylös. Onneksi nyt illalla olo on paljon loistavampaa, johtuneekin otetuista lääkkeistä. Nyt vaan pelkään huomisaamua. Mutta nuorekas lääkäri sanoi kuitenkin: ”Paranet kyllä.”

<3 Bloggaamisiin

MOLE

 

Hassu paikka, ensin tultiin tähän paikkaan lentäen Tamaleen (kolmelta aamulla piti lähteä, sillä lento lähtee 6), joka on ensimmäinen kunnon kaupunki, jossa kävin sitemmin Ghanaan tultuani. Mukavalta vaikuttaa, läksimme kuitenkin ekalla trotrolla Moleen. Pitkän matkan (kolme tunnin ahtaassa ja huonolla tiellä- pompimme koko ajan, vaikka meinasimme nukkua) jälkeen bongasimme yhden kylän, johon pysähdyimme. Kaikki ihmiset nousivat pois, tajusimme oli taukoa, ihmiset ostelivat ruokaa. Viimeinen kylä, jossa ruokaa oli halpaa. Seuraavaksi jonkin matkan jälkeen meidät yhtäkkiä pysäytettiin tuntemattomilla paikallisilla pojilla tai siis miehillä yhdessä pienessä kylässä, väittivät, että meidän tulee poistua trotrosta, koska me majoitutaan täällä. Ihmeteltiin kyllä, millä perusteella tiesivät, mutta osoittautui kyllä siten puheitensa olleen totta, sillä kyltti ’MOLE hotel’ luki ihan lähellä. Kiitos siis ihollemme väristä, sen perusteella tiesivät olevamme hölmöjä ja jatkaisimme matkaa kaukaa Mole hotellistamme. Heti seuraavaksi tappelimme taksihinnasta. Pyysivät aivan liikaa 7 kilometristä (joka tuntui ihan 3kilometriltä). Tyydyimme lopuksi kiukkuisina 40 cediin, koska he näyttivät olleen ainoita, jotka olisi voinut tarjota minkälaista kyytiä. Hämilleen tultiin taas kun meidät pysäytettiin taas taksilla jollakin portilla, jossa sanottiin meidän täytyi maksaa hotelliin mennessämme ”sisäänpääsylippuja”. Mitä ihmettä… Mutta tajusimme vasta myöhemmin, että hotellimme on rakennettu keskelle suojattua kansallispuistoa… Eli näemme jatkuvasti eläimiä.. :)

Ja vielä 200 cediä kolmesta päivästä, jos halutaan kuvata kamerallamme… Suumme ihan loksahti kuultuamme tätä ”Että mitä…?”. -… Se jäi kyllä mysteeriksi, että onko oikeasti näin, että jos kuvaisi 10 eurolla filmikameralla vai ammattilaisella valokuvauskameralla. Mitä väliä, emme aionneetkaan maksa 200 cediä (noin 50-70 euroa). Toinen seikka, mitä teki meidät vielä (tai minut) kiukkuiseksi tultuamme Mole hotelliin, että näimme ravintolaa on yksi, eikä kauppaa ole. Ravintola maksaa maltaita, siis tai ei maltaita, mutta voisi kyllä halvempaa, sillä meidän piti elää siellä. Vielä ei minulla ollut mukana useita cediä eli oon ihan kuin peea. Jo edellisenä iltana minua nälätti, mutta ajattelin saavani ruokaa Molessa. Lennollakin ahmin leivän, sen jälkeen saavuttuamme Moleen tajusin, minun oli syötävä vain paahtoleipää, sillä sitä sai 2cedillä. Molessa on kaiken lisäksi tosi kuumaa, jokusen 40-45 asteen mitalla. (siis ei auringossa vaan varjossa.) Ilmasto on ihan outo, niin kuivaa, että jalkojamme hilseili ja suutamme rohjeili emmekä hikoile samalla tavalla kuin Accrassa (jossa ihomme ovat koko ajan tahmeita). Aurinko ihan poltti, eikä ilman tuulta auringon alla pystytty olla kauemmin kuin 10 minuuttia ellei käynyt kastelemassa itseään altaassa.

 -Meinasin siis ilmaista, että täytyi juoda päivän mittaan monia litroja, eikä kukkaron pienyys auttanut asiaa mitenkään. Päätin juoda itseni täyteen ennen kuin syödä, se toimi yllättävän hyvin, vähän nälätti, mutta ”it’s fine”. Kolmen päivän ajan koetin pärjätä pienellä annoksella ja kerran päivässä. ONNEKSI pöydällä oli majoneesia ja ketsuppia. Ne tulivat ensimmäisen kerran minulle ”nyt pitää ottaa kaiken irti!” ja niin ahmin paljon ketsuppia ja majoneesia leivän kera.

ja ONNEKSI aamiaista sisältyy huoneeseen eli jees! AAMUPALAA ILMAISEKSI! Tosin ei ollut buffetia vaan annoksia jaettiin, hällä väliä, mä join ahnaasti jokaisen pisaran kuumaa vettä (kaakaolla tai teellä) ja hilloa leivän päälle mä jopa melkein nuolin kulhosta.

Alussa masensi raha-asia, mutta onneksi ihanat matkatoverit lainasivat meille (Elisan kanssa sama ongelma) rahaa ja päästiin kävelemään oppaan kanssa ja ajelemaan ”safariautolla”- ne maksoivat maltaita. Niin ajan myötä huomasin, miten kauniilta luonto näyttikin ihan mäen päällä hotellista! Harmattanin seurauksesta savanni/metsä näytti sumealta. Suoraan hotellin ”oleskelupaikasta” näkee metsään alapuolelle, jossa oli autiota niin kuin savannia ja järveä, jossa jotkut eläimet kävivät juomassa ja peseytymässä.

Niin normaaleimmat eläimet mitkä kävivät monesti vierailemassa tai pikemmin asuvat lähistöllämme on paviaaneja ja villisikoja. Nähtiin kuitenkin paria kertoja bambeja, apinaa ja elefantteja hotellin alueella.

Se oli aika hauskaa herätä lauantain aamulla paviaanien ympärillä huoneemme ulkopuolella. Mietimme ”Mitenkö päästäisiin ulos aamiaiselle”. Päätimme lopuksi livahtaa aidan yli takaovesta ja hiipiä hiljaa ja rauhallisesti kaukana paviaaneja. Tuijoitettiin toisiamme, mutta onneksi jotkut keskittyivät tappelemaan vauvasta tai siis isommat pienemmästä paviaanista, no en ole varma mistä tappelivat. JEE, aamiaiselle pääsy on Suoritettu!

Sunnuntain aamulla taas huomasin kiljahtaneeni tultuani ulos huoneestamme, että siellä oli ihan edessämme pusikossa syömässä elefantteja. Kivaaaaa.!  Näyttivät niin erilaisilta kuin intian elefantilta (opin vasta täällä, että on kaksi lajeja elefanttia ”afrikan elefantti ja intian elefantti”), minkä tapasin Thaimaassa, jos se olikin intian elefantti.

Oleskeltiin pikemmin siellä vaan ja katselimme kun eläimet kulkivat ohitsemme hotellin ravintolaa. Katselimme sekä auringonnousua että auringonlaskuakin. Kävimme safarikävelyillä ja safariajelemassa ( oppaan aseineen kanssa), söimme ja nukuimme.

Maanantaiaamulla kolmelta hyppäsimme cool-näköiseen bussiin (70 tai 80 luvun tunnelmaan bussiin, varmaankin onkin myös oikeasti 70 luvulta vanha bussi, jota voitte bongata amerikkalaisissa leffoissa, ihanaa ihanaa) nukkumatta mitään edellisenä yönä. Ripeyteni kans hyytyi kun runsaasti tyhjiin paikkoihin täyttyi ihmisiä vasta seuraavilla pysäkeillä, luulin selvinneeni hyvin nukkumalla pitkillä penkillä, mutta jotkut joutuivat seisomaan kolmen tai neljän tunnin ajan. Fine.

Vaikka alussa kauhistutti, miten kalliiksi matka olikin mennyt, mutta silti matka oli rahan väärti.

<3 Bloggaamisiin

7 viikon... kahden viikon sitten.. vanhaa tekstiä

Pienen lapsen sanat ovat voimakkaat

Perjantaina koulun loputtua (sain leikkiä lasten kanssa vielä viimeisen kerran ennen uuden opettajan tuloa free play-viiveellä) yksi lapsi sanoi:

”Sinä tulet opettamaan ensi maanantaina?” levein hymyin. Vastasin, etten tule, sillä uusi opettaja tulee opettamaan. Kyseinen vastasi hitaasti surullisin ja hiemankin vaativin ilmein: ” Eihän, en halua häntä. Mä tykkään sinusta!” ja halasi minua.

Nämä sellaiset pienet asiat juurikin itkettävät minua tässä koulussa. Lapset ovat niin söpöjä ja viattomia. Vaikka juuri äskeittäin olivatkin tylsistyneitä opetustunteihini, lapset unohtavat totisen heti sellaisia asioita ja todella loistavia ilon tekijöitä. Söpöykset ovat osaa arkipäivää, mutta tuo keskustelu jätti minulle hyvän tuulen koko viikonlopun.

LETTEJÄ

Laitatin letin viime sunnuntaina yhdellä kuurolla naisella. Otin sellaisia pikkulettejä ja tietenkin sisältäen synteettisiä lisäkkeitä. Nyt aavistelen, että jo parissa viikossa niska- ja kaulalihakseni ovat jo ylikehittyneitä. Niiiiiiiin painavaa. En joskus jaksanut itse kantaa ”omaa päätäni”. Sekä vatsalihaksia tehdessä se tuntui heti, ihan kuin olisin laittanut lisäpainoja päähäni. Väsyttävää. :D Mutta enköhän totu. :)

Nesteentäyttö

Viime perjantainakin kävittiin italialaisessa ravintolassa, joka osoittautui söpöimmäksi paikaksi, missä tähän asti olen ikinä käynyt. Ruoatkin oli hyväää. Guatemalaa ja salaattia! Mutta tietenkin ennen sitä tarjoilija ehti kiusoitella minua, kun tilasin ensimmäiseksi maltaa (juomaa, joskin hieman limua ja oluen välillä), kahvia ja smoothieta ilman ruokaa (ei mieli tehnyt). Join ne ihan hetkessä. Tilasin sitten guatemalaa sillä näin elisan lautasella, ja sylkeä nousi ja vielä yhden berrin (sellaisen 0,5l). Tarjoilija jo ihmetteli miten paljon join. Kyseli aina sen jälkeen ’haluatko jotain juotavaa’ nauraten minulle…

:( Tämähän on jo täydellistä päästä juomaan näin sopivaa määrää.

Kuurojen ACCRA- alueellisen yhdistysten kokous

”Kävin” kans tutustumassa Accran alueellisen kuurojen yhdistysten kokousta, mutta… Joo. Ghanalaista aikaa kuului siihen. Lähdin 10.30 läksimään, jotta olisin perillä 12 kokouksessa. Ja palasinkin 16.00 jäämättä kokoukseen kuin vaan 30minuuttia.. Kivaa.. Eli.. 12.30 saavuttiin, koska viejä oli myöhässä (Ei ollut hänen mielestään) 45minuuttia, jolloin odotin huimaten trotro- pysäkin alla. Ennen saavuttuamme olin varma, että olisin saapunut nolostuneena, sillä 12.40 päästiin perille, mutta osoittautui sitten meidän olleen ensimmäisiä saapuneita… Okei..

Odotettiin, odotettiin (puheenjohtajat ja tärkeimmät henkilöt tietenkin jo paikalla) muita osallistujia. Lopuksi päätettiin aloittaa 14.00. Jolloin minun täytyi palata HOS:een.. (14.30 lähdin- ja matkan ajan tuli mutkia, mutta onneksi pääsin perille lopuksi).

Uusi tyttö tuli!

Tänne tuli viime sunnuntaiyönä uusi tyttö. Kivaa! Nyt meitä on neljää. Muuttikin huoneeseeni ja mä tietenkin ryntäsin Elisan sänkypaikkaan, sillä se on matalassa paikassa ja hieman pidempi sänky (sopivampi minulle). Elisa muutti toiseen vierashuoneeseen.

Teimme edelleen AB-challenge -ohjelman. Jee hyvin vielä edelleen menee. vatsalihaksia 50, vatsarutistuksia 65, jalannosto 33 ja jankutus 1,5minuuttia. Ei olla edes puolessavälissä.. Katsotaan sitten…

<3 Bloggaamisiin