Viime bloggaus

101 päivää, sataayhtä päivää on nyt meneillään ohi… (Kirjoitettu Amsterdamissa vaihtoaikana mutta ei löytynyt internetiä....)

Kerrassaan, en ehtinyt viime viikot kirjoitella, kun oli kokeita ja kaikkea ohjelmia. Olin vastuussakin Sethelin kuulevan koulussa viittomakielen opetuksen kokeista. Vastakokelaana en tietenkään tajunnut miten paljon aikaa tarkistamiseen meni. Huh, onneksi nyt ne ovat ohi. Togon kirjoittamisen jälkeen olin palannut Accraan, tosin laittomana oleskelu sattui Togossa.

Ei ollut tietenkään tarkoitus paeta Loméen, mutta väärinkäsitystä ja .. ehkä myös.. rajavartion laiskuuttakin. Tai koki avuttomuutta pienen kuuron tytön kanssa. Onneksi Togolaiset kaverit auttoivat minua saamaan leiman laittomasta lailliseksi vierailijaksi puhuttelemalla ja selittelemällä miten asia oli päässyt käymään. Mä vain seisoskelin avuttomana heidän puhutellessaan ranskaa. En todellakaan muista enää Ranskaa. Mihin kaikki ranskaa opiskelleet vuodet olivat oikein hävinneet…

Viimeinen viikko koulussa on aivan kaoottista tai siis minulle, paljon kiireitä ja vähän unia, ja sekin, että mua jännittää paljon viimeisestä viikosta lasten kanssaoloa. Keskiviikkona viimeiset kokeet päättyivät, jotkut kokeet saatiin valmiiksi jo 12 niin lapset pääsivät leikkimään ulkona kunnes kouluauto tulee kolmen maissa.. Se on niin mukavaa ajanvietettä lasten kanssa.

Torstaina oli siivouspäivä, se oli niin hauskaa seurata ghanalaisen tapaa siivota, niin kaoottista ja paljon vettä. Vedet suorastaan kaadettiin lattialle muutamiksi sentiksi ja sieltä pyyhittiin vedet pois virtana alas tiehen. Siivouspäivänä olin pääasiassa seisoskellut ja istuskellut ympäri taloa suu loksahtaneena siivoustavasta ja kuvaamassakin.

Perjantaina oli minulle itse niin kamala päivä. Ensin rastileikkiä oli vaikeaa selittää mitä rastitehtävien idea oli, kiirehdin jokaisessa paikassa kiertämässä tarkistamassa ja selittelemässä miten oikein toimitaan. Ja koska tiesin, että tämä oli viimeinen päivä, en osannut nauttia kun piti kiirehtiä kiertää kaikkialla.. Minun piti lähteä siis 12 aikaan. Onneksi kaiken lopuksi lapset tekivät kuitenkin päiväni kuten kerroin jo viimeisessä blogissa.

Mun viimeinen maanantaina ghanassa oli työpäivä, joka oli niin ihanaa istuskella isossa luokkahuoneessa ilman keskeytyksiä ja asioilla juoksemista, vaan sai istuskella opettajien kanssa rauhassa ja auttaa/neuvoa heidät kaikessa rauhassa.

Mentiin Sannin kanssa keskiviikkona Hohoeen, oli … Niin raskas matka, pitkähköinen. Mentiin varmuuden vuoksi jo kahdelta paikalle, eli lähdettiin jo 12.30, sillä matka sinne asti kestää 1-1,5h. perillä huomattiin, että ihmisiä tuli vähän, eli jouduttiin odottamaan bussissa 1,5h (hehehe, yllätys yllätys) ja bussin piti lähteä 15.00 mut lähtikin vasta vähä 15.30 jälkeen.

Pysähdyttiin jonnekkin S-nimiseen paikkaan, ihmeteltiin leipien, piirakoiden, vesien myyjien päissään seassa miksi pysähdyttiin keskellä tiellä. Huomasimme, että ihmiset alkoivat valua bussista kävelemään omin päin ja jossain, ja autot ovat takanamme ja edessämmekin. Kohta meille selitettiin, että voidaan kävelläkin tuonne vähäks ajaks. Ihan vaan. ”okei…” Tajusimme vasta sitten kun olemme jo kävelemässä sinne, että oltiin tosiaan jonoamassa … mutta minnekö? rajavartioon? Emmehän ole menossa Togolle... mut veden näkeminen sai aivojemme hieman eteenpäin pohdinnassa, AI LAUTALLE!. hahah, En olisi arvannut, että täällä olis voitu odottaa lauttaa. Odotus kesti jonkusen 1-1,5h (ps. Afrikassa aikatajuntani on hävinnyt täysin…en enää erota puolista tuntia välein. vaan jokusen 1-2 tuntia vasta tuntee.)

Ostettiin leipää ja leipää tietenkin. Halpaa, täyttävää ja luotettavaa (ei hyönteistä sisällä), no ei yleensäkään, mutta voi olla, että ostettiin hieman väärältä ihmiseltä.. Siitä ei oikeastaan oo haittaa jos hyönteisiä mutta en vaan ole vielä kolmen kuukauden jälkeen tottunut syömään hyönteisiä, mutta niiden poisto on hieman toinen juttu. :D

Päästiin vihdoinkin lautan jälkeen, mutta matkaa olikin vielä pitkä ja tie oli aivan paha, kokoajan hypittiin, saatiin perille vasta 11 jonkun moottoripyöräilijän kyydissä (me kaksi tyttö yritettiin mahtua yhden moottoripyörään) kaksi cediä oltiin luultu väärin, se maksoikin 20 cediä! Huh… Eihän sitä voi enää suuttua kun päästiin vihdoinkin 30-45 minuutin moottoripyöräilyn jälkeen perille hotelliin. Wli Water Heights hotel. Mukavan oloista henkilökuntaa, suosittelen :) Lähellä vesiputousta ja keskellä Wli kylää. Turvalllisen oloinen ja mukava kylä, ihmiset juttelevat mielellään. <3

Vesiputous oli niin kuvankauniita, tosin PITKÄN ja RASKAAN matkan jälkeen päästiin vihdoinkin vesiputouksia näkemään. 650m mäkistä ylöspäin, hikeä jo valunut shortsiin märäksi… Reppuunkin jo ehtinyt märäksi muuttua. Mutta suosittelen lämpimästi sinne! Suunnilleen 8km matka. Vaikka, jos epäilette itseänne huonokuntoiseksi, niin kokeilkaa selviytyö siellä! Hyvä haaste! ;D RUNSAASTI VETTÄ ja SYÖTÄVÄÄ, UIKKAREITA ja KUIVAT VAATTEET MUKAAN!!!

Meillä kierros kesti 6tuntia.

Likpellä kävittiin myös (luolat). Paljon kävelyä taas (jokusen 4-6tuntia- EI ole ajantajuntaa....) Jalat ovat ihan maitohapolla urheilemattoman kolmen kuukauden jälkeen. Uskomattoman kaunis kylä, ylhäältä näki kaiken. Suosittelen, sillä halpaa, MUTTA

ON täällä tapana maksaa oppaallekin erikseen ”lahjontaa” tai ”juomarahaa”, ainakin 10-20 cediä ylimääräistä, Mrh. Että teki mun rahatilanteen tiukaksi. Paastosin siinä iltana, MUTTa onneksi päästiin sitten ilmaiselle annokselle jonkun asukkaan tarjoamana. Oli todella hyvää ruokaa, avokadokastiketta riisissä. Namm… Seurattiin kokoajan miten tehtiin, elippä Suomessa teen itsekkin samanlaista ruokaa, ehdottomasti.

Lauantaina kävittiin apinapaikassa, Moneky Santuary. Söpö paikka. Apinat ovat yksinkertaisia apinoita! <3 Kallis lippu, mutta kannattaa kyllä banaanien kanssa.

Lähtö on kans rankkaa, kun piti odotella ja odotella. Lentokentällä paastosin itseäni nälkään yli puoleen päivään istumalla odottaen.. Lennossa tietenkin ruoat oli runsaat ja ahmin niitä. Palvelu oli kans niiin luksusta! Kiitos KLM:n! :) Elokuvia, ylimääräisiä huopia mulle ja kasvisruokia <3 

Kaikki Suomeen tulo sujui liian hyvin. ** En edes ollut haikeana, vaan leveänä hymyilin kokoajan tavattuani ystäviäni heti saavuttuani. Rakastin jokaista asiaa mitä näin Suomessa. Kuollutta luontoa, jossa vilisi kylmyyttä koivut olivat niiin kauniita. Tuijotin ulos. Kaupat oli liian luksusta, helppo ostaa. Ruoat oli tuttuja, tiesin niiden maistuvan täsmälleen tuolta mitä olivat aikaisemminkin maistuneet. Fazer-suklaa, oliivit, kermajuustot, TIETENKIN kivennäisvesi! kaikkia muita! <3 Tervetulleena en vielä heti ensimmäisestä viikosta ole kokenut shokkia.. Mutta aika tulee vielä.. varmasti.

Mutta voisin vähitellen lopettaa/yhteenvetää ghanan bloggausta. En oikein usko kirjoittavani enää tätä blogia, mutta voihan tapahtua näin, että kirjoittelen myöhemmin, jos mulle törmää vielä ghanalaisia asioita täällä :)

Yhteenveto:

Kiitos kaikesta Ghanan ajasta, mitä kaikki Ghana on opettanut minua ja antanut minulle. Erityisesti mahdollisuuden antaneille.

Ghana on osoittain kehittynyt, mutta sen kulttuurin oppiminen on vaatinut aikaansa minulla.

Nyt vain Amsterdamin kentällä, ja pitääkin jo kiirehtiä Helsingin lentoon, joka portti on jo auennut.

Niin haikea olo jättää nyt kaiken elämäntapaani Ghanaan. Tajusin Hohoessa, että tosiaan kaikkea pitää jättää, koska elintavat eivät ihan sovellu samalla tavalla Suomessa. 

<3 Bloggaamisin Terkuin ghanalaistunut, mutta vastasuomalaistunut

Toivottavasti olette hyötyneet ja nauttineet blogeistani jollakin tavalla :)

Hohoe, Wli

Lomé, Togo , naapurimaa

Hassu, miten voinkin Afrikassa ehtiä hyvin  kirjoitella, joo sitä kutsutaan: Afrikan ajaksi. 

Eilen päivä oli yllättävän energianvievää päivä, oli viimeinen päivä koulun lasten kanssa, itkin melkeinpäin vuolaasti kun oli se-hetki kun olin lähdössä. Aluksi lapset vain sanoivat "heihei", mutta vähitellen juorut/puheet levisivät ympärilleen että

Mä olen lähdössä Pois. Lapset tulivat luokseni kysymään 

" sinäkö lennät", -" joo lähden, itken". 

" miksi itket" -" koska en voi nähdä teitä enää, mä lähden". Halasivat minua. Muutamat lapset. Tajusivat vasta että olisin lähdössä kun tein napsautuskättelytervehdyksiä ja halasin vuorotellen lapsia. Mutta kun lähdin alas portaita autoon päin, kaikki tajusivat vielä, että nyt on viimeinen kerta kun näki minua ja yhtäkkiö minun luona syöksyi yhä enemmän lapsia halailemassa. Että melkein kaaduin taaksepäin. Onneksi opettajia ei tarvinnut vielä hyvästit sanoa, kun olisi ollut liikaa kerralla kaikki.

 Siivouspäivä torstaina, perjantain kuvat on toisessa kamerassa...

Lomé Julia!

Trotro matkan (tudu oli kyllä aika villi trotroasema - menin taksilla)  tudusta ( aflaoon lähtevä) lähtevällä

Bussilla pääsee melko kätevästi loméen. Sieltä kävellen rajalle ja passit esille ja niin edelleen.

 

Mies, jonka kanssa juttelin trotrossa oletti totis että menisi tietenkin kanssani turvallisesti rajalle togoon asti. Saavuttuani tilanne oli hieman sekavaa, minnekö minun pitää mennä ja mulla ei ollut yhtään frangia mitä voisi maksaa. 

Mutta kävelin vain reippaasti eteenpäin miehen johtamana. Kyllä mä kyselin vähän minua avustaneelta mieheltä " täh, en ole hakenu vielä frangia" - mut mies pudisti ja keskusteli puolestani sotilaan puvussa virkailijan kanssa, joka kirjoitteli tietojani ylös. Avuttomana mä vain seisoskelin odottamassa, että tapahtuisi seuraavaksi mitä voisin itse vaikuttaa asiaan. Minun viereeni astui toinenkin siististi pukeutunut afrikkalainen, joka puhui totis mulle. Ajattelin vain "voi ei, ei kai toinen vapaaehtoinen tullut auttamaan minua koska avuton valkoihoinen ja tyttö ja vielä kuuro seisoskelee jossain tietämättömänä" ja ja seisoikin lojaalisesti vieressäni kunnes sain leiman. Kaksi afrikkalaisia miehiä, ystävällisen näköisen kasvoja tietenkin. Välilläkin juttelivat keskenään. Yritin vain kävellä ja siirtyä eteenpäin. 

Kun olin siinä portilla kun passi näytettiin ja hyväksyttiin Togoon, niin älysin että toinen mies olikin Dickson, jonka on Julian seurassa. Joka lupasi auttaa minua kaikessa mitä ikinä ongelmaa tuleekin :) 

- "Aaahhhhh sinä!"

Julia näytti aivan erilaiselta, en meinannut tunnistaa Julian kun tuli vastaani täydentäessäni itsestäni tietoja. 

Jeee! 

Täh, en maksanut 10 000 frangia. Tajusin vasta nyt. Hups. Joskus olen iloinen etten kuule, sillä on sinänsä etujansa, ettei ollut tahallaan kuullut mitä pyydettiin vaan oikeasti ei kuullut. :D

Tämä päivä on lomé, odottelen jospa julia ja dickson olisivat kohta valmiita lähtemään jonnekkin! Afrikan aikaa...

Hotellin sijasta meidät kutsuttiin majoittumaan kyseisen kodissa. Hubaa hubaa. Aika cool asunto! :)

<3 bloggaamisiin