Sateisena päivänä kaikki tuntui erilaiselta

Kun heräsin Sannin törmättyään sänkyyni laskettuaan sulkemaan ikkunaa. Tajusin, että kello on jo paljon vaikka on edelleen pimeää. Just niin, sateinen päivä. Vaikka minun oli määrä tehdä aamiaista tänä aamuna, mutta totesin tienneenä, ettei siinä ole kiirettä, koska on sateinen päivä. Sillä minulle kerrottiin kauan sitten kun lähdin Ghanaan, että ”Sateisena päivänä lapset myöhästyvät.”

Söin ja tulin alas aika hitaasti. Ensimmäiset opettajat huohottivat tullessaan kouluun. Yksi opettaja selitti minulle, ettei muualla ole näkynyt lähes ollenkaan aamuvirkeitä oppilaita taikaan opettajia muissa kouluissa. Vain kaikui hiljaisuutena. Istuin vain tyytyväisenä silittäen kisua. Ensimmäiset lapset tulivat vasta 8.30, vaikka yleensä on ollut 7.50-8.00 välillä. Ja loput lapset tulivat vasta 9.30. Entisessä luokassani oli paikalla vain kaksi oppilaita. ”Voih” kun yksi heistä tuli luokseni selittämään tilanteensa aavistuksen nauraen ”parkoja meitä kaksi oppilaita paikalla, muut staying”. Täällä, jos on poissa koulusta, niin sanotaan ”staying there” ylhäälle. Tämä ilmaisu on ihan pakollinen ja yksi suosituimmista ilmaisu. Söpöä.

Monet lapsista tuli kouluun runsaasti pukeutuneena ja tärisi kylmyydestä. Muutamat tunsivat itseään sairaiksi. Mä vain, uskomatonta, aivan erilainen tunnelma. Niin rauhallinen, aamuavaukseksi pari tai kolme luokkaa jopa lyöttäytyivät yhteen luokkaan, sillä oppilaita ei ensinkään ollut tarpeeksi kunnes toinen bussi tuli.

Monet oppilaat ja jopa opettajat valittivat, että oli todella vaivaalloista ja ärsyttävää nousta ylös, vaikka makeat unet olisi voinut jatkua paljon pidemmin. Hihittelin tilanteelle, kun menin taas selittämään Suomessa käytäntötapoja. ”Joskuskin kouluaikoinani -30 asteen mitalla lapset sallitaan jäädä sisäpuolelle välitunnilla, ja ulkoliikunta vaihtuu sisäliikunnaksi jos on -25 astetta. Ja ehkä kylläkin kotiin saa jäädä jos -40 astetta. Silloin voi tehdä huonoa hengityskanavallemme ja ihollemme…” :D  Se on niin hassua selittää jollekin, joka on itsestäänselvää itselleni omassa maassa. Ei myös tiedetty, että Suomessa sataa myös vettä, kun luuli, että vain lunta satailee Suomessapäin. Sateisena monille ghanalaisille tarkoittaa ”lupaa jäädä kotiin pidemmin tai pitää ikään kuin vapaapäivää”, Suomessa taas: ”Mikä sää oli tahansa mentiin aina töihin tai kouluun, se ei vaikuta meihin millään.” Ei ainakaan pitäisi.

Tuntuu jollakin tavalla, wow, sehän on jo melko heimokulttuuria tai siis noin ihanan erilaista, eli saa elää joskus oman hyvän tunteen vuoksi. ”Makean unen ei saisi menettää millään hinnallaan.”

Mutta eihän toki kaikki jää kotiin, vaan se on ”yleistä, että ihmiset tulevat paikalle vähän myöhemmin kuin olisi aurinkoisena päivänä”.

Unohdin, kyllä ukkospäivinä ehkä me suomalaiset tykätään vetäytyä… tai… En ole kylläkään varma.

Ruoka

Nam nam, viime viikonloppuna pääsin maistelemaan hieman erilaisia uusia ruokalajia!

1. FUFUA kalakastikkeen kanssa. (tuotiin meille yllättäen kun oltiin maalailemassa öljyväreillä- ihan kuin ravintolassa!) vasemmalla kuva     Muovi-syvälautanen on normi lautanen Ghanassa ( ymmärtääkseni) ja vieressä oleva kulho, joka on täyttä vettä on käsienpesua varten ruoan jälkeen, sillä ruokaa söitiin kädellä, "käsi on Jumalan luoma lusikka".

Ulkopaja/yhden luokan tila ulkosalla

2. Jamssia kaalikala-nakkikastikkeen kanssa. (sitä tuotiin myös yllättäen)

3. Riisiä tomaattikastiketta munineen!! ( ja tätä sanottiin kun olin skypeilemässä, ”mitääh? Juurihan ajattelin, pitäisikö minun lähteä hakemaan suklaalevitteellä leipiä") MUNIA tomaattikastikkeessa. Ihan uudenlaista makua. NAM. oikealla kuva     Fufu on kyllä totutettava vähän pidemmän päälle. Kaloja täällä on ollut todella herkullista. Unelmaani. - ja nyt kaiken niitä ruokia on tehnyt kulttuurikääntäjä ja talonpoika! Voih, itkettää söpöydestään. Tai heitä alkoi säälittää, ettemme syö mitään kuin suklaalevitteellä leipiä... Ööh. no, olemme yksinkertaisesti kyllästyneet omiimme ruokiimme. :D  (ja jotka tietävät, tykkään hirveästi Kenkestä! Ahmin tään kerralla kun tänään mulle tarjosi talonpoika eteeni kenkeä.)

Ja EEEEIH! Nyt jo enää kaksi viikkoa jäljellä, jolloin saan nauttia kun lapset juoksentelevat koulussa...

<3 Bloggaamisiin

Ghanassa ihmiset ovat sittenkin niin ystävällisiä ja auttavaisia

Viime viikko ei ollut ihan omaani parhaimpia viikkoja. Elisa lähti kotiin, yritin parantua puolitoista viikon malarian sairastamisesta. Lasten uudelleen näkeminen teki todella hyvää. Tunnen eläväni taas Ghanassa masentavan viikon maatuani sängyllä pyöriten samalla silmiäni ja kenties pääni.

Viikonloppu meni nauraten ja nolottaen (joskin toisena niistä katkerana). Lauantaina palasimme Sannin kanssa HOG:een lähes pyörtyneenä ja painavien kassien kanssa. Nolostuimme koko matkan aikana kassimme kokoa, toivoin hartaasti, että muut näkivät siinä ruokaa eikä täyttä kankaita. Näette sitten mitä olinkin kaikkea ostellut... Myöhästyimme pysäkiltämme vaan unohdettuamme paikantajuntaa jutellessamme mukavan Itävaltalaisen projektissa mukana olevan miehen kanssa, niin me päätettiin tyytyä vielä ruokaostokseen. Teimme kans todella ”herkullisen ja kattavan” ruoan - nimittäin kasviksia nuudeleissa ja hedelmäsalaattia. Esittelimme toisillemme ihaillen kankaitamme yhdessä luokkapajassa, mitä kaikkea voimme tehdä 10 kiloisen kankaiden kanssa. 

Sunnuntaina kirkko meni hyvin ja mukavasti, aamu tuntui sujuneen hyvin, lähdimme riemuisena Bojolle. Palasimme hieman järkyttyneinä ja hivenen nauraen ja ymmällämme. 

Kun olin kuvaamassa Sannia viittoilemassa yhdellä autotiellä toistakin rantaa nähden, mitä kaikkea mukavuuksia tehtiin ja miten ihanaa kävellä kotiin, sillä on tosi lähellä ja melko turvallinen tie, kun paljon ihmisiä. Paitsi juuri kuvaaman tilanteen tie. Jossa kuvasin kesken tilannetta ja huomasin, miten meitä kohtasi mies juoksi lujaa. Tiukka musta t-paita ja tummat farkut. Melko kulmikkaat kasvot ja eikä yhtään arpeja kasvoissaan. Pelkoa silmissään ja jokseen lasittuneita silmiä. Arvelin silloin, että sillä on melko rankka elämä, eikä saanut siksi nauttia nuoruudestaan (melko nuori mies, jokusen minun ikäistä), vaan on joutunut jostakin syystä elämään kovaa elämää. Melkein ehdin sääliä häntä, mutta hän olikin jo edessäni ja nappasi minun käsilaukkuani ja Sannin repunkin. Kamera oli kädessäni, murtosekunnissa havahduin tajuamaan, että hänellä oli mukana viidakkoveitsiä ja se suuntasi suoraan minuun päin. Silmät olivat pelokkaat ja yrittivät olla uhmakkaita. Tajusin vasta jälkeenpäin, että mies halusi minunkin kamerani. ”Ei” englanniksi, ensimmäinen sana tuli automaattisesti huuliltani. En osannut ajatella mitä piti tehdä, vaan automaattisesti puolustelin edes jotain omaisuuttani. Mutta ikäväkseni huomasin, että mies oli vähän tosissaan. ”Hurry up” Sanni kuuli tämän ja kertoi vasta myöhemmin. Mutta muistan kuitenkin miehen puhuneen lyhyesti Sannille. Samaan aikaan veitsi siirtyi lähelle ranteelleni, tajusin vasta silloin, nyt ei pelleillä. Joskus itsepäisyyteni tekee tilanteesta hankalamman ja vaarallisemman kuin mitä voisi olla. Luovuin muistikuvani mukaan aika hitaasti kameran ihan kuin toivoisin joku tulisi yhtäkkiä pelastamaan tilannetta (huomaisi siis meitä ja pysäyttäisi miehen) tai edes tilanne ehtisi kääntyä muuttumaan jollakin tavalla, että vaikkapa mies luopuisi varastamisensa ideaa. Antaisin miehelle vaikka vielä tilaisuutta miettiä vielä kerran tilannetta, että halusiko hän tosiaan varastaa. Enpä usko. 

Mutta kuten sanoin jo murtosekuntiosaa miten kovaa vauhtia mies juoksikin meitä kohti niin kuin hän häipyikin juoksemaan lujaa. Kamerani, minun kamera, parka valkoinen kamerani kädessään viattomana tietämättään, että omistaja saattaisi nyt vaihtua huonompaan ja mies hyppäsi aidan yli tavaroineemme. Molemmat me jämähdimme seisomaan ja seuraamaan jokaisia miehen askeleita. Emme osanneet reagoida mitään hetkeen. 

Lopuksi päätimme lähteä Bojon turvamiehen luokse ja puhumaan asiasta. Kehotimme samalla vastaamme tulivat tytöt, että lähtisivät taksilla, kun näin miten paljon arvokkaita tavaroita heillä on. Vaikka en usko, että varas tulisi varastelemaan toistamiseen, mutta vaan sitä, että hekin kohtaavat jonkun muun, jolle tapahtui, että tytöt voivat välttyä itseltään samaa kokemusta. 

Vasta jälkeenpäin turvamiehen kanssa kuljimme katselemassa, jos sattumalta miehen jälkiä löydettäisiin. Silloin huomasin, että miehellä ei ollutkaan jalkineita vaan paljain jaloin oli tullut varastamaan. Huh.

Turvamies saarnasi meille, ettemme olisi saaneet lähteä kävelemään omin päin ja auttoi kummiskin ja toinenkin moottoripyörällä ajanut mies lähti tosissaan auttamaan meitä. Ajattelin ensin, että tämä on pelkkää näytelmää, jota halusivat todistaa, että yrittivät jotain ihan kuin pyyhkiä pölyt pois eikä pese.

Mutta

Tällä aamulla kohtasimmekin sen moottoripyörällä ajaneen miehen, joka toi Sannin repun ja minun laukun. Hän paljasti olevansa sotilas ja sanoi ajaneensa koon yön miehen perään, etsineensä ja onnistui kohtaamaan kyseisen miehen tai jotain ja sai meidän tavarat. Minun kamera ja Sannin kännykkä puuttui. Minun kamera toitiin tänä iltana. Täysin kunnossa, joskin aavistuksen varastajan kättä on ehditty kuvata. ”Hurry up” miehen ääntä on myös tallennettu videoon.

Päivällä jopa sotilas toi varastaneen tunteneen miehen mukaan, joka halusi sanoi olevansa pahoillaan tapahtuneesta.

Ah.. Kuulemma Kokrobiten alueelle asti on kierinyt jollakin määrin sanaa, että valkoihoisia tyttöjä oli ryöstetty. Jopa maahanmuuttovirastosta soitettiin Marialle kysyäkseen mitä mitä on tapahtunut, onkohan Maria kunnossa. Talonpojat auttoivat meitä niin paljon ja soitteli kavereilleen jos saisi kiinni jälleenmyyjän valkoisesta kamerasta (joka on helposti huomattavissa) ja kulttuurikääntäjä talonpoikien kanssa saarnasivat aika tuimasti sille miehelle, joka toi minun kamerani ja oli pahoillaan. ”Veitsin kanssa ei katsota hyvällä.”

No, onnellinen loppu: Saimme lähes kaiken takaisin. :)

<3 Bloggaamisiin

Erittäin onnistunut viikko

Kivaa ja rahaa meni lisää tänä perjantaina, tosin sain kauniin lisäkortin. Nimittäin henkilötodistuksen maassavierailijana. Maksoi maltaita ja samoin kolmesta lisäkuukaudesta vaikka tarvitsin vain 1,5kk leiman passiini, että minut ei häädetä putkeen kun yritän lähteä Suomeen. Mitenköhän rankalta tämä on tuntunut pelkässä tulemisessa Ghanaan. Joten, neuvon teille, jotka haluavat ulkomaille (EI EU) niin katsokaa kunnolla, mitä kaikkea vaatii jos edes yli 3 kk lähtisi. Eli Ghanaan suosittelen joko 3 kk tai kunnolla 6kk- vuotta. Se maksaa hieman turhaan paljon lähteä 3,5kk. Laiskimukseeni sai nokkansa varsinkin tässä asiassa. En selvittänyt kunnolla mitä kaikkea tässä vaatikin. Esimerkiksi oman non-citizen Ghanassa henkilötodistuksen… Sekä ulkomaalaisen suurlähestystössä piti hieman lahjoitellakin, suomalaisena se on ärsyttänyt hirveästi, että piti pelätä ongelmia, jos ei lahjoittanutkaan oikein!

Tulin HOG:een hieman äkäisenä, väsyneenä ja tietenkin hikisenä&likaisena, mutta onneksi Avokadokeitto huokutteli seisomaan pystyyn.

Lauantaina lähdettiin Dansomaniin matkaseikkailulle. Nimittäin dansoman on helpossa paikassa, Circlessä. Minä, Elisa ja Sanni meidät on nimitetty no lähes, tyhmiksi. Monien matkatekomokien jälkeen päästiin perille yhden opettajan luokse vierailemaan. Ihana isän omistama hotelli, ruoka, perhe, koti ja ihminen! Kaikki kaikkinaan oli todellakin matkan arvoista. Nyt HOG:ssä hymyä yllä, vaikka jalkaa särkee kaatumisestani ihan julkiseen moottoritien viereen. Hienoa. En tajunnutkaan, että täällä voi olla ihan ”Suomen talven kaatumisiakin”. Näet se on kosteaa ja kuumaa. Eli mudasta tulee tahmeaa, johon liukastuin ja kaaduin pyllylleni. Rakkaan edellisen omistajan varvassandaali irtosi (tietenkin onneksi sitä voi korjata), mutta en osannut nauraa vaan kirosin (kun ylitimme toiseen trotro-pysäkille). Kauniiseen hameeseen oli tarttunut mutaa, käsiini ja jalkoihini. Hienoa. Onneksi Elisalla oli ylimääräinen hame mukana ja ohitsemme kävelevä mies tarjosi meille kaksi juomavesipusseja, niillä pesin itseäni ja vilkutin pyllyäni ihan julkisesti tarkistaaksemme onko sinne joutunut mutaa ja tajuamatta ollenkaan missä olin. Vaihdoin toiseen hameeseen Elisan ja Sannin avustamana keskellä moottoritietä. Tehtävä suoritettu! 

Ruoasta….

Niin aloin kirjoitella valituskirjeen täällä silmäpavuista, sillä pavut on yksi lempiruokiani, mutta muuttuivat kammottaviksi viikkojen mittaan. Öljyiset ruuat eivät enää millään mene alas. Oksetusrefleksejä on ollut koko ajan. Sen täytyi johtua liian eri ruokavaliosta, sanoi jotkut meistä. Mä arvelin muutamia viikkoja sitten, ehkä se johtuikin ”lievästä malariasta”. 

Mutta eihän se voi jatkua monien viikkojen jälkeenkään.. Mutta viime sunnuntaina sairastuin pahasti, kun päätä jomotti ja heikotti, etten jaksanut nousta ylös. Paleli välein. Onneksi ihana isä pakkasi minulle panadolia, otin sen, auttoi hieman.

Maanantaina jatkui pahempana, varsinkin aamulla. Mittasin kuumetta jo muutamia kertoja, mutta lukema näkyy ihan normaalina, ärsyttävää. Kunnes Maria pelotteli minua : ”Sinulla on malaria. Asia on selvä. Piste.” - Koulun ”kulttuurintulkki” ja muulloin on tärkeä rooli tässä koulussa nainen käski minua sairaalaan kuultuaan Marialta, että olin pipi. Kaiken lisäksi minua alkoi tosiaan pelottaa, kun luin terveyskirjastosta internetin sivulta malariasta. Siihen kuoli kolme ihmistä kymmenessä vuodessa, jospa olen mä sitten tuo neljäs! Lähdin sitten lääkäriin, palasin pirteänä kuin terve lapsi. Hypähtelin jopa. Kun sain Vihdoinkin selville, mistä nuo viimeiset viikot lisääntyneet väsymykset ja oksetusrefleksit ovat johtuneetkin. 

Lääkäri sanoi selkeästi koetestien jälkeen: ”Sinulla on malariaa.” Mahtoipa lääkäri ihmetellä miksi hymyilin kuuntellessani tuon tuloksen. En siis ole oksentanut kerrankaan tai ollut ripulia, tai kuumetta, mikä olisi ihan tavallisia oireita malarialle. Täten en ole ymmärtänyt huomata. 

 Kun lähdin lääkärille huomasin olevani tosiaan jonkun tartunnan alla kun yritin pukeutua tiukkaan toppiin, ihoon ihan sattui, se oli ihan arkaa kuin olisin saanut paikkoihin haavoja. - Sain nyt pistokkeen arthermeterin ja lääkkeinäkin ja särkylääkkeitä. 

Nyt makaneena ajattelin joskus, se olisi kyllä ihan kivaa, jos äiti olisi hoitamassa… Keitetyn veden saati vedenkin haku tuntui ylivoimaiselta, jätin syömättä mitään, koska en jaksanut mennä keittiöön tekemään itselleni pelkkää nuudeleita (en pystynyt nielemään mitään sellaisia papuja tai rasvaisempia ruokia kuin nuudeleita) kuin vasta iltapäivällä, kun sain vähän voimaa ylös. Onneksi nyt illalla olo on paljon loistavampaa, johtuneekin otetuista lääkkeistä. Nyt vaan pelkään huomisaamua. Mutta nuorekas lääkäri sanoi kuitenkin: ”Paranet kyllä.”

<3 Bloggaamisiin