Lomé, Togo , naapurimaa

Hassu, miten voinkin Afrikassa ehtiä hyvin  kirjoitella, joo sitä kutsutaan: Afrikan ajaksi. 

Eilen päivä oli yllättävän energianvievää päivä, oli viimeinen päivä koulun lasten kanssa, itkin melkeinpäin vuolaasti kun oli se-hetki kun olin lähdössä. Aluksi lapset vain sanoivat "heihei", mutta vähitellen juorut/puheet levisivät ympärilleen että

Mä olen lähdössä Pois. Lapset tulivat luokseni kysymään 

" sinäkö lennät", -" joo lähden, itken". 

" miksi itket" -" koska en voi nähdä teitä enää, mä lähden". Halasivat minua. Muutamat lapset. Tajusivat vasta että olisin lähdössä kun tein napsautuskättelytervehdyksiä ja halasin vuorotellen lapsia. Mutta kun lähdin alas portaita autoon päin, kaikki tajusivat vielä, että nyt on viimeinen kerta kun näki minua ja yhtäkkiö minun luona syöksyi yhä enemmän lapsia halailemassa. Että melkein kaaduin taaksepäin. Onneksi opettajia ei tarvinnut vielä hyvästit sanoa, kun olisi ollut liikaa kerralla kaikki.

 Siivouspäivä torstaina, perjantain kuvat on toisessa kamerassa...

Lomé Julia!

Trotro matkan (tudu oli kyllä aika villi trotroasema - menin taksilla)  tudusta ( aflaoon lähtevä) lähtevällä

Bussilla pääsee melko kätevästi loméen. Sieltä kävellen rajalle ja passit esille ja niin edelleen.

 

Mies, jonka kanssa juttelin trotrossa oletti totis että menisi tietenkin kanssani turvallisesti rajalle togoon asti. Saavuttuani tilanne oli hieman sekavaa, minnekö minun pitää mennä ja mulla ei ollut yhtään frangia mitä voisi maksaa. 

Mutta kävelin vain reippaasti eteenpäin miehen johtamana. Kyllä mä kyselin vähän minua avustaneelta mieheltä " täh, en ole hakenu vielä frangia" - mut mies pudisti ja keskusteli puolestani sotilaan puvussa virkailijan kanssa, joka kirjoitteli tietojani ylös. Avuttomana mä vain seisoskelin odottamassa, että tapahtuisi seuraavaksi mitä voisin itse vaikuttaa asiaan. Minun viereeni astui toinenkin siististi pukeutunut afrikkalainen, joka puhui totis mulle. Ajattelin vain "voi ei, ei kai toinen vapaaehtoinen tullut auttamaan minua koska avuton valkoihoinen ja tyttö ja vielä kuuro seisoskelee jossain tietämättömänä" ja ja seisoikin lojaalisesti vieressäni kunnes sain leiman. Kaksi afrikkalaisia miehiä, ystävällisen näköisen kasvoja tietenkin. Välilläkin juttelivat keskenään. Yritin vain kävellä ja siirtyä eteenpäin. 

Kun olin siinä portilla kun passi näytettiin ja hyväksyttiin Togoon, niin älysin että toinen mies olikin Dickson, jonka on Julian seurassa. Joka lupasi auttaa minua kaikessa mitä ikinä ongelmaa tuleekin :) 

- "Aaahhhhh sinä!"

Julia näytti aivan erilaiselta, en meinannut tunnistaa Julian kun tuli vastaani täydentäessäni itsestäni tietoja. 

Jeee! 

Täh, en maksanut 10 000 frangia. Tajusin vasta nyt. Hups. Joskus olen iloinen etten kuule, sillä on sinänsä etujansa, ettei ollut tahallaan kuullut mitä pyydettiin vaan oikeasti ei kuullut. :D

Tämä päivä on lomé, odottelen jospa julia ja dickson olisivat kohta valmiita lähtemään jonnekkin! Afrikan aikaa...

Hotellin sijasta meidät kutsuttiin majoittumaan kyseisen kodissa. Hubaa hubaa. Aika cool asunto! :)

<3 bloggaamisiin