Viime viikko ei ollut ihan omaani parhaimpia viikkoja. Elisa lähti kotiin, yritin parantua puolitoista viikon malarian sairastamisesta. Lasten uudelleen näkeminen teki todella hyvää. Tunnen eläväni taas Ghanassa masentavan viikon maatuani sängyllä pyöriten samalla silmiäni ja kenties pääni.
Viikonloppu meni nauraten ja nolottaen (joskin toisena niistä katkerana). Lauantaina palasimme Sannin kanssa HOG:een lähes pyörtyneenä ja painavien kassien kanssa. Nolostuimme koko matkan aikana kassimme kokoa, toivoin hartaasti, että muut näkivät siinä ruokaa eikä täyttä kankaita. Näette sitten mitä olinkin kaikkea ostellut... Myöhästyimme pysäkiltämme vaan unohdettuamme paikantajuntaa jutellessamme mukavan Itävaltalaisen projektissa mukana olevan miehen kanssa, niin me päätettiin tyytyä vielä ruokaostokseen. Teimme kans todella ”herkullisen ja kattavan” ruoan - nimittäin kasviksia nuudeleissa ja hedelmäsalaattia. Esittelimme toisillemme ihaillen kankaitamme yhdessä luokkapajassa, mitä kaikkea voimme tehdä 10 kiloisen kankaiden kanssa.
Sunnuntaina kirkko meni hyvin ja mukavasti, aamu tuntui sujuneen hyvin, lähdimme riemuisena Bojolle. Palasimme hieman järkyttyneinä ja hivenen nauraen ja ymmällämme.
Kun olin kuvaamassa Sannia viittoilemassa yhdellä autotiellä toistakin rantaa nähden, mitä kaikkea mukavuuksia tehtiin ja miten ihanaa kävellä kotiin, sillä on tosi lähellä ja melko turvallinen tie, kun paljon ihmisiä. Paitsi juuri kuvaaman tilanteen tie. Jossa kuvasin kesken tilannetta ja huomasin, miten meitä kohtasi mies juoksi lujaa. Tiukka musta t-paita ja tummat farkut. Melko kulmikkaat kasvot ja eikä yhtään arpeja kasvoissaan. Pelkoa silmissään ja jokseen lasittuneita silmiä. Arvelin silloin, että sillä on melko rankka elämä, eikä saanut siksi nauttia nuoruudestaan (melko nuori mies, jokusen minun ikäistä), vaan on joutunut jostakin syystä elämään kovaa elämää. Melkein ehdin sääliä häntä, mutta hän olikin jo edessäni ja nappasi minun käsilaukkuani ja Sannin repunkin. Kamera oli kädessäni, murtosekunnissa havahduin tajuamaan, että hänellä oli mukana viidakkoveitsiä ja se suuntasi suoraan minuun päin. Silmät olivat pelokkaat ja yrittivät olla uhmakkaita. Tajusin vasta jälkeenpäin, että mies halusi minunkin kamerani. ”Ei” englanniksi, ensimmäinen sana tuli automaattisesti huuliltani. En osannut ajatella mitä piti tehdä, vaan automaattisesti puolustelin edes jotain omaisuuttani. Mutta ikäväkseni huomasin, että mies oli vähän tosissaan. ”Hurry up” Sanni kuuli tämän ja kertoi vasta myöhemmin. Mutta muistan kuitenkin miehen puhuneen lyhyesti Sannille. Samaan aikaan veitsi siirtyi lähelle ranteelleni, tajusin vasta silloin, nyt ei pelleillä. Joskus itsepäisyyteni tekee tilanteesta hankalamman ja vaarallisemman kuin mitä voisi olla. Luovuin muistikuvani mukaan aika hitaasti kameran ihan kuin toivoisin joku tulisi yhtäkkiä pelastamaan tilannetta (huomaisi siis meitä ja pysäyttäisi miehen) tai edes tilanne ehtisi kääntyä muuttumaan jollakin tavalla, että vaikkapa mies luopuisi varastamisensa ideaa. Antaisin miehelle vaikka vielä tilaisuutta miettiä vielä kerran tilannetta, että halusiko hän tosiaan varastaa. Enpä usko.
Mutta kuten sanoin jo murtosekuntiosaa miten kovaa vauhtia mies juoksikin meitä kohti niin kuin hän häipyikin juoksemaan lujaa. Kamerani, minun kamera, parka valkoinen kamerani kädessään viattomana tietämättään, että omistaja saattaisi nyt vaihtua huonompaan ja mies hyppäsi aidan yli tavaroineemme. Molemmat me jämähdimme seisomaan ja seuraamaan jokaisia miehen askeleita. Emme osanneet reagoida mitään hetkeen.
Lopuksi päätimme lähteä Bojon turvamiehen luokse ja puhumaan asiasta. Kehotimme samalla vastaamme tulivat tytöt, että lähtisivät taksilla, kun näin miten paljon arvokkaita tavaroita heillä on. Vaikka en usko, että varas tulisi varastelemaan toistamiseen, mutta vaan sitä, että hekin kohtaavat jonkun muun, jolle tapahtui, että tytöt voivat välttyä itseltään samaa kokemusta.
Vasta jälkeenpäin turvamiehen kanssa kuljimme katselemassa, jos sattumalta miehen jälkiä löydettäisiin. Silloin huomasin, että miehellä ei ollutkaan jalkineita vaan paljain jaloin oli tullut varastamaan. Huh.
Turvamies saarnasi meille, ettemme olisi saaneet lähteä kävelemään omin päin ja auttoi kummiskin ja toinenkin moottoripyörällä ajanut mies lähti tosissaan auttamaan meitä. Ajattelin ensin, että tämä on pelkkää näytelmää, jota halusivat todistaa, että yrittivät jotain ihan kuin pyyhkiä pölyt pois eikä pese.
Mutta
Tällä aamulla kohtasimmekin sen moottoripyörällä ajaneen miehen, joka toi Sannin repun ja minun laukun. Hän paljasti olevansa sotilas ja sanoi ajaneensa koon yön miehen perään, etsineensä ja onnistui kohtaamaan kyseisen miehen tai jotain ja sai meidän tavarat. Minun kamera ja Sannin kännykkä puuttui. Minun kamera toitiin tänä iltana. Täysin kunnossa, joskin aavistuksen varastajan kättä on ehditty kuvata. ”Hurry up” miehen ääntä on myös tallennettu videoon.
Päivällä jopa sotilas toi varastaneen tunteneen miehen mukaan, joka halusi sanoi olevansa pahoillaan tapahtuneesta.
Ah.. Kuulemma Kokrobiten alueelle asti on kierinyt jollakin määrin sanaa, että valkoihoisia tyttöjä oli ryöstetty. Jopa maahanmuuttovirastosta soitettiin Marialle kysyäkseen mitä mitä on tapahtunut, onkohan Maria kunnossa. Talonpojat auttoivat meitä niin paljon ja soitteli kavereilleen jos saisi kiinni jälleenmyyjän valkoisesta kamerasta (joka on helposti huomattavissa) ja kulttuurikääntäjä talonpoikien kanssa saarnasivat aika tuimasti sille miehelle, joka toi minun kamerani ja oli pahoillaan. ”Veitsin kanssa ei katsota hyvällä.”
No, onnellinen loppu: Saimme lähes kaiken takaisin. :)
<3 Bloggaamisiin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti